Valtamedian palveluksessa olevat elävät mielipiteineen kuin norsunluutornissa. Mahtikriitikon suorittamat julkiset tyrmäykset – suoranaiset teloitukset – ovat ulkopuolisille usein herkullista luettavaa, niin kauan kuin kirves ei osu omalle kohdalle. Taidekriitikko itse ei kuitenkaan pääse näkemään langettamansa tuomion seurauksia, saati siitä murehtimaan. Pahimmassa tapauksessa kohteena ollut saattoi lamautua pitkiksikin ajoiksi. Asetelma muistuttaa entisaikojen toreilla suoritettuja julkisia teloituksia.
Jukka Kajava kasvoi Oulussa pappissuvun poikana – sopiva kasvualusta omaperäiseksi nuorukaiseksi, sovinnaisuuksien testaajaksi. Ahkera ja hyvä kirjoittaja sai pian elämäntehtävän Helsingin Sanomista. Hänestä tuli valtakunnan mielipidevaltias: televisio-ohjelmat ja teatteri kuuluivat hänen tuomiovaltansa piiriin. Hän kylvi vuoroin kiitoksen sanoja, jo ennen ensi-iltojakin kauhua. Hetkittäin hän oli kuin puuteroitu keisari turnajaislysteissä: peukalo ylös tai alas, aina yleisö kohahtaa. Diktatuuri kiehtoi hallitsijaa. Se tarjosi oikeassa olevaa vasenta tyranniaa.
Elämänkerran kirjoittaja Hannu Harju oli Jukka Kajavan työtoveri. Sillä on hyvät ja huonot puolensa. HS:n kulttuuritoimitus on hyvin sisäänpäin lämmennyt, siilisuojaus toimii. Uskaltaa Harju kertoa varjeltujakin asioita, mutta sanavalinnoillaan hän säilyttää lempeän, ymmärtäväisen otteen.
Kajavan pään sisään Harju ei yllä tahi halua. Mielenkiintoista olisikin edes joskus saada kuulla, mitä ihmisessä vuosien mittaan tapahtuu, kun journalisti huomaa olevansa arvostelun ylä- ja ulkopuolella. Heistä – esimerkkejä olisi kosolti tarjolla – tulee vallankäyttäjiä vailla vastuuta. Samalla kun sanallinen taito työstää välin hyvinkin julmaa tekstiä, hänestä itsestään kasvaa herkkä hienohelma, kuten Helsingin Sanomista pienoiskoossa: vastalauseista äärimmäisen harvat pääsevät julki. Anteeksipyyntöjä on turha toivoa.
Valta ja jääviys turmelee
Helsingin Sanomien kulttuuritoimitus oli joillakin taiteen saroilla äärivasemmiston pihtiotteessa. Lehti puolusti aikoinaan Jouko Turkan ja kommunistien teatterisotaa Joensuussa. Se ryhtyi pitkin 1970-lukua paapomaan sitä nuorten teatteriohjaajien joukkoa, jotka halveksivat ”laitosteattereita”. Kun sellaisiin he saivat nimityksiä, ei laitosteatterissa ollutkaan vikaa – paitsi häiritsevät kunnalliset päätöksentekoelimet. Demokratia ei suinkaan sopinut kaikkeen.
Kajava taisi pelätä Jouko Turkkaa, niin suopeasti tämän toilailut hän kommentoi. Jos niin ei olisi ollut, turpaan Kajava olisi Turkalta saanut, aivan varmasti, kuten Jaakko Korjuksen kävi Joensuussa ja myöhemmin monen Helsingissä. Yksittäiset teatterin rivityöntekijät olivat valppaina, peloissaan. Pienetkin nytkähdykset Kajavan eleissä pantiin merkille, aamulehdenjakajan tuomaa tuomiota odotettiin henkikurkussa. Kiitoksen sana merkitsi enemmän kuin apuraha.
Nurinkurisinta kriitikkotyrannin olomuodossa oli, kun tämä itse asettui valvomansa taiteenalan suorittajaksi, alttiiksi arvostelulle. Kajava halusi ohjata näytelmiä ja musikaaleja, osoittipa haluja päästä pääkaupunkilaisen suurteatterin johtajaksi. Aivan kuin Seppo Heikinheimo olisi halunnut oman työn ohessa kunnostautua säveltäjänä tai pianistina. Kajavan ohjaussuorituksia valtamedian oman kollegat käsittelivät kuin pumpulissa. Organisaatio suojeli työntekijänsä taivaisiin.
Valta-asemansa valpas vartija
Jukka Kajava oli työkunnassaan pidetty ja salaa ihmetelty. Työsuoritukset laadussa, tekstipalstoissa ja nopeudessa mitattuina olivat kuin huippu-urheilijan saavutuksia. Ne olivat verbaalista ilotulitusta, oli kyse sitten ylistyksistä tai teilauksista. Hän varjeli omaa asemaansa ja halusi langettaa tuomionsa tärkeistä ilmiöistä, eikä halunnut muiden pääsevän jaolle.
Edellä oleva ilmeni erityisesti silloin, kun Kajava oli lähdössä viikkojen mittaisille matkoilleen Kaukoitään. Silloin hän varusti toimituksen etukäteen laatimillaan jutturyppäillä, joilla hän kuittasi tulossa olevien ja itselleen tärkeiden ilmiöiden luokittelun – jottei tuomiovaltaa kukaan sieppaisi. Hänen itsensä oli saatava lausua ensimmäinen, viimeinen ja ainoa sana.
Todistin kerran omin silmin ja korvin, kuinka eräässä tilaisuudessa muuan taiteilija pääsi parahtamaan itselleen Aatos Erkolle, Sanoma-konsernin hallitsijalle: ”Miksi juuri minun taiteen alani on alistettu teidän yksisilmäisen kriitikkonne vallan alle? Miksi juuri minun työni arvo poljetaan, kun en edusta samaa maailmankatsomusta”? Erkon vastaus taiteilijan purkaukselle oli äänetön ja hidas 180 asteen käännös ja askeleet poispäin.
Kaukoidän homokorttelit
Hannu Harju kuvailee Jukka Kajavaa pieteetillä, mutta livauttaa esille myös kummallisuuksia. Vasemmiston hallussa olleen kulttuuritoimituksen arvostettuna jäsenenä hän oli omasta vallastaan tarkka makuelitisti, sipsutteli ruskettuneena, huomiota herättävässä asussa ilmentäen näyttävästi ominaislaatuaan, Tom of Finland -pehmoversiota. Loukatut nimittelivät puuteroiduksi neidiksi.
Kajava kuoli nuorena, voimat loppuivat kohtuuttoman aikaisin. Jotakin elämänkerta vihjailee, mutta henkisesti rankkaa on saada elinikäisen mielipidediktaattorin valtuudet, kun samalla vapaamielinen maailma korostaa monien eri mielipiteiden kirjon välttämättömyyttä.
Oliko mukana eristäytyneisyys, asemaansa kyllästyminen? Ja mitä tarkoittaa, että sadan Kaukoitään suuntautuneen matkan yhteydessä sikäläiset homokorttelit olivat tulleet tutuiksi? Niissä hän muuttui omaksi itsekseen. Sieltäkö hän lohtua kävi ostamassa ja jos sitä maksua vastaan sai, niin mihin?
Hannu Harju: Kajava. Pelätty, parjattu, palvottu. Siltala 2023.