Törmätessämme jääviyteen herää aina epäilys, elämmekö jonkinasteisessa banaanivaltiossa. Villin lännen aikana, kun kaupunki ei kyennyt tai kehdannut teloittamaan itse jotakin vähemmän pidettyä henkilöä, siihen hankittiin etäältä ”hired hand”. Lopputulos saatiin – jos lykkyä oli matkassa – näyttämään tuntemattoman tekemältä, jopa sattumukselta.
Kun on kyse suomalaisen tiedotusvälineen avoimesta jääviyden siunauksesta, voi puhua harkitusta teosta. Erkki Tuomioja tunnustaa hurskaasti miettineensä asetelmaan liittyvää jääviyttä, mutta armahtaa itse itsensä: mehän olemme kaikki jäävejä! Tässä on ”luotettavan” journalismin limbo.
Tohtori Jukka Tarkan Muistumia on luokiteltavissa elämänkerraksi, hän kuvailee taivallustaan aina nuoruudesta lähtien, tyylilaji on korrekti, mutta kokemustensa kuvaamisessa hän on, totta kai, omiin havaintoihinsa tukeutuva. Hän ei ole ollut päätoiminen poliittinen eläin, vaikka jaksoi yhden kauden istuakin eduskunnassa Nuorsuomalaisen puolueen kansanedustajana Risto E. J. Penttilän kanssa.
Vielä muutama sana Tuomiojan ongelmallisesta suhtautumisesta Jukka Tarkan kirjaan. Yksi selittävä syy on näiden kahden historian tutkijan vastakohtaisuus ihmisenä. Ei Jukka Tarkkaa besserwisseriksi Tuomiojaan verrattuna tee se, että Tarkallakin on omia mielipiteitä.
Asetelman herrojen välillä saa herkäksi se, että he ovat ihmisinä toistensa täysiä vastakohtia. Jukka Tarkka kertoo lämmöllä nuoruudestaan, kokemuksistaan, perheestä, rakkaudesta musiikkiin ja todistaa olevansa muuta kuin Tuomioja omien päiväkirjojensa maanisena poliittisena pelurina. Tuomioja edustaa demareiden vasemmistosiivellä Tarja Halosen, Kalevi Sorsan ja vaikkapa Erkki Liikasen rinnalla maamme osin hävettävää ulkopoliittista historiaa, missä Jukka Tarkka taas asemoituu kähmintöjen ylä- ja ulkopuolelle.
Väitöskirja suopea Kekkoselle
Jukka Tarkan opiskelijan ura lähti hänen kuvailemanaan hyvin helposti. Hän kuului vielä siihen onnekkaaseen ja viimeiseen ikäpolveen, joka pääsi suoraan valtiotieteelliseen tiedekuntaan. Siihen liittyi kuitenkin yksi mutta. Oli osattava livahtaa Porthanian pyöröovista. Kokeilkaa itse: sekään ei ole aina helppoa, jos edellä kulkija kiskaisee pyörintänopeuden vaaralliseksi.
Tiedeyhteisön huomion Tarkka saavutti väitöskirjallaan 13. artikla (1977). Hän tarkasteli Suomen sotasyyllisyyskysymystä ja liittoutuneiden sotarikospolitiikkaa 1944-1946. Kohtasi onni, kun hän löysi materiaalia, joka todisti oikeusministeri Urho Kekkosen ottaneen yhteen valvontakomission kanssa. Riita koski Risto Rydin puolustuspuheen julkistamista, jota UKK puolusti.
Näin Tarkka tuli todistaneeksi vääriksi ne Kekkoseen kohdistuneet jotkut syytökset, joiden mukaan tämä ajoi vain omaa ja Neuvostoliiton etua syytettyjen kustannuksella. Väittääpä Tarkka jopa, että Kekkosen ansiosta marsalkka C. G. E. Mannerheim ei saanut syytettä.
Väitöskirja herätti melkoisen melun, ja Tarkka joutui varsinkin lehdistön hampaisiin, koska Kekkosta yleisesti pidettiin kelminä. Julkinen kommentointi oli hyytävää, ja Aamulehti kirjoitti jopa: ”Nuori mies näyttää aivan oikein oivaltaneen, kuka nimittää professorit.”
Sotilaat pelastamassa Suomea poliitikoilta
Vuonna 1978 Neuvostoliiton puolustusministeri, marsalkka Dmitri Ustinov vieraili Suomessa ja esitti julkisuudessa ehdotuksen yhteisistä sotaharjoituksista. Tarkka tuumailee tapahtunutta jälkikäteen ja arvelee, että suomalaiset – ulkoasiainministeriön poliittisen osaston päällikkö Klaus Törnudd ja puolustusvoimain komentaja Lauri Sutela – onnistuivat vastaamaan niin taitavasti, ettei asiasta syntynyt keskustelua.
Asia kuitenkin jäi eloon. Ustinov ei tajunnut saaneensa rukkasia, vaan jatkoi aiheesta uudelleen Tamminiemen saunassa Kekkosen kanssa. UKK väisteli ja oli jälkikäteen ehdottanut Sutelalle, että ehkä sittenkin. Tarkan mukaan se oli Sutela, joka kieltäytyi myöhemmin Moskovassa harjoituksista.
Tarkka aiheutti Suomen Kuvalehden jutullaan hälyä, kun hän kuvasi:
”Suomen puolueettomuuspolitiikan pelasti taas se, että ratkaisevassa asemassa sattui olemaan mies, jonka arvot ja asiat olivat järjestyksessä, ja joka uskalsi ottaa vastuun. Tässä vaiheessa ja tässä asiassa se mies ei ollut enää Kekkonen”. SK myi juttua kansikuvalla ko. saunaseurasta, ja kansiotsikkona oli: ”Kun Kekkonen ei sanonut ei.”
Tarkan ehkä paras kolumni
Jukka Tarkan monivaiheinen ura on saattanut hänet monasti kritiikin kohteeksi. Sitä kantaaottavalta kirjoittajalta odotetaankin. Kolumnistin tehtävä on edustaa omaa viitemaailmaansa ja osata huomiota herättävästi kärjistää, tarpeen mukaan.
Yhdeksi parhaaksi kannanotokseen hän nostaa kirjoittamansa koluminin, jossa kyse oli EU-päätösprosessista, ja siitä mitä olisi tapahtunut, jos emme olisi äänestäneet kyllä. Se olisi viestittänyt muille, ettei yhteydenpito länteen olisi tärkeää vaan kyhjöttäminen karhun kainalossa.
”Fantasioin isänmaan uutta johtoryhmää, jossa avaintehtäviä hoitaisi tasavallan presidentti Paavo Väyrysen tukeen nojaava hallitus, jonka näkyvimpiä tähtiä olisivat Keijo Korhonen, Jan-Magnus Jansson, Hilkka Pietilä ja Esko Seppänen. Kysyin ja varoitin kolumnissani: Tämäkö on se joukko, jonka käsiin ei-vaihtoehdon äänestäjät todella haluavat laskea kansakunnan kohtalon? Nyt on leikki kaukana.”
Tarkka lausuu viisauden: ”Tällaista on yhteiskunnallinen keskustelu. Jos on jotakin mieltä. Seuraa jotakin. Jos pelottaa, pitää vaieta.”
Jukka Tarkka: Muistumia. Siltala 2017.