Alf Rehn on innovaation, designin ja johtamisen professori Syddansk Universitetissa. Hän tulee Åbo Akademista ja Tukholman Kuninkaallisesta teknillisestä korkeakoulusta. Rehn on erinomainen luennoitsijana, parempi kuin kirjan kirjoittajana. Siksipä häntä kuullut pettyy, kun lukee hänen tekstiään ilman elävää esiintymistä ja kuritonta live-huulenheittoa.
Oikeastaan Rehn pilaa kirjansa alkusivuilla osan lukuilosta, koska hän haukkuu yleisellä tasolla suurimman osan johtamisesta kirjoitettua. Johtaminenhan on konsulttien, kirjoittajien ja suunpieksijöiden yksi rahantekomuoto. Aiheesta on kirjoitettu niin valtavasti, myyty ylihintaan kirjojen ja luentojen muodossa, ettei nytkään ole paljon luvassa. Silti myös Rehn jaksaa.
Toisaalta hän korostaa neuvovansa kuin savolainen: kaikkien viisauksien julistamisen jälkeen vastuu siirtyy kuulijalle. Hän pilailee johtamiskirjallisuuden eräillä maneereilla: seven habits of… seven steps to… lista-ajattelu kuuluu jokaisen aloittelevan teoreetikon ensi askeliin.
Rehn on aivan varmasti ns. kirjanoppinut, mutta elävä elämä on saattanut antaa hänelle parhainta kokemustietoa johtamisesta. Rehn osaa tyypitellä hauskalla tavalla johtajatyypit omiin karsinoihinsa ja kertoa johtamistapojen moninaisuuksista. Hän puhuu johtajuuden ihanuudesta ja ihmeestä:
”Insinööri voi olla loistava henkilöjohtaja. Taiteilija voi johtaa äärettömän tehokasta organisaatiota. Pehmo voi pärjätä sota-ajan johtajana”.
Oikean tilanteen taju: Manu vastaan Trump
Aika ja hetki ovat Rehnin yksi mittapuita, joita vasten erilaisten ihmistyyppien kykyä toimia voi mainiosti tarkastella. Aikaansaannokset kertovat, kannattiko viivytellä vai hätäillä. Liian suuri tavoite on olla aina toiminnan mies tai nainen. Vauhdista monet tekevät pätevyyden mittarin. Jari Sarasvuon tässä yhteydessä lanseeraamaa termiä ”luotijuna” Rehn vierastaa.
Tuumailtaessa erilaisia johtajatyyppejä, yksi ääripää löytyy akselilta presidentit Mauno Koivisto ja Donald J. Trump. Siinä, missä Koivisto joskus suorastaan kidutti lähipiiriään ja jopa koko kansaa fundeeraamisellaan, siinä Yhdysvaltain presidentti kiiruhtaa Valkoisen Talon operaatiohuoneeseen kuin raivostunut härkä.
Trump erottaa alkajaisiksi leegion juuri rekrytoituja avainhenkilöitään ja haalii kokoon saman määrän uuden uutukaisia paikkaajia, uhkaa sodalla ja riitelee pienen ohjusmiehen kanssa.
Mauno Koivisto tuli tutuksi ja pidetyksikin tyylistään. Hän sanoi asioita koukeroisesti, verkkaisesti, eikä päätöksiä tahtonut syntyä yhtä nopeasti kuin hätäinen esikunta olisi toivonut. Koivistoa ei voinut syyttää ainakaan hermostuneesta kiirehtimisestä. Toisin on Trumpin laita, joka lupaa äkkinäisesti enemmän kuin mihin koskaan kykenee. Niinpä Rehn saattaakin opastaa:
”Kiirehtiminen on syvällä kulttuurissamme. Koemme usein, että nopeus on itseisarvo ja että hidas tekeminen osoittaa joko laiskuutta tai epävarmuutta. Myös johtajissa. Mutta on tilanteita, joissa kannattaa odottaa ja joissa hätiköity tekeminen – tai tekeminen vain tekemisen vuoksi – voi olla suurikin erhe.”
Olisiko tässä tervehenkisen konservatiivisuuden ydin?
Alf Rehn puhuu niin kauniisti odottavan johtajuuden puolesta, että mieli tekee heittäytyä politiikan ymmärtäjäksi. Eikö tuossa tekemisen perustellussa hitaudessa ole myös nähtävissä hyötyjä? Se yhdistettynä vähäeleisyyteen luo rauhaa moneen tilanteeseen, eikä vain rakentanut kulisseja peittämään mahdollista epävarmuutta.
Tällä haavaa jotkin meneillään olevan lakialoitteet ja –prosessit koetaan kiireellisiksi samalla, kun niihin piiloutuvia – luvassa olevia todennäköisiä virheitä – vähätellään, koska ”lakiahan voidaan aina parantaa”. Rehn sanookin, ettei odottaminen ja sen sietäminen oli suinkaan pelkkää tyhjäntoimittamista. Totesihan itse akateemikko Paavo Haavikko aikoinaan, että ”pidän asioissa niiden hitaudesta”.
Näkyvä toiminta ja reagoiminen antavat kuvan tarmokkaasta johtajasta, joka on päättäväinen ja aikaansaava. Vaikka itse ripeä onkin, Rehn ei tunnu ylistävän tuollaista puhkujohtamista.
Muinoin armeijan aikana me varusmiehet opimme arvostamaan vähäeleisiä, itsensä hyvin hillitseviä komentajia. Sama tuli eteen myöhemmin työelämässäkin. Toimitussihteeri kertoi tekstien valmistumisen määräajat, mutta sitten kun hän sanoi, että nyt on kiire, silloin sen todella uskoi, koska sen koki olevan totta. Ähkiminen olisi vienyt kyvyn reagoida, kun kiireen aika oikeasti koitti.
Yksinäinen johtaja
Rehn kertoo nimettömästä suuryrityksen mahtihahmosta, joka kerran soitti hänelle ”säädyttömän myöhään”. He olivat tulleet toisilleen tutuiksi käymistään luottamuksellisista keskusteluista. Rehn oli saattanut muodostua tälle etäiseksi, turvalliseksi terapeutiksi. Niinpä nyt tuo lasillisen, pari ottanut yksinäiseksi itsensä johtamassaan yrityksessä halusi kertoa huolensa.
Kyse oli päätöksestä, joka hänen oli ollut tehtävä. Pienellä paikkakunnalla sijainnut tuotantolaitos oli suljettava, ja siitä koituisi kymmenille perheille ja koko tienoolle huonoja seurauksia. Rehn kertoo, että mies oli itkenyt puhelimessa, niin hän suri pakollisen ratkaisun seurauksia.
Tarinallaan Rehn haluaa kuvata, kuinka yksinäiseksi tärkeässä tehtävässä oleva henkilö voi itsensä tuntea. Ulospäin ja työyhteisössään hänen on silti oltava luja ja päättäväinen. Vastaamatta kyllä jää Rehnin kirjansa otsikossa tuumaus: ”Miksi johtaja aina epäonnistuu ja miksei se ole ongelma”. Onhan se ongelma.
Alf Rehn: Johtajuuden ristiriidat. Miksi johtaja aina epäonnistuu ja miksei se ole ongelma. Docendo 2018.