Poliittinen elämä ja poliittiset eläimet muistuttavat monesti luontoa ja siinä tapahtuvaa ikuista taistelua. Varsinkin oman lauman – esimerkiksi puolueen – sisällä tapahtuva alfayksilöiden keskinäinen kilpa suosiosta ja vallasta on kylmäävää seurattavaa.
Se muistuttaa antiikin murhenäytelmää, jossa menestyjäksi itsensä luuleva huomaakin joutuvansa syrjään. Kohtalon voimat sotkevat suuret toiveet ja katsomon reagointi järkyttää.
Tukija, VTT Risto Hauvosen kertaus Suomen 1970-luvun poliittisesta elämästä on surullinen kertomus valtiomiehen, tasavallan presidentti Urho Kekkosen ikääntymisestä ja hänen siipiensä suojissa valtaan päässeestä Kalevi Sorsasta. Neuvostoliitolla oli tapahtumien kohtaloketjussa ilmeinen vaikutuksensa, minkä kansa vähitellen tajuaa.
Aluksi oli Kekkonen, keskusta ja KGB. Presidentti tympääntyi omaan puolueeseensa ja alkoi etsiä vasemmalta Neuvostoliittoa enemmän miellyttäviä hahmoja. Ilmaantui Pariisissa Unescossa sopivasti verkostoitunut Kalevi Sorsa: nöyrä humanisti ja tuleva internationaalisen rauhanliikkeen mies. Entinen inhokki SDP oli saava ulkopoliittisesti hyväksyttävän valta-aseman. Neuvostoliiton mielistely jatkui, mitä Tehtaankadun linnake ontuvin metodein ylläpiti.
Kekkosen ja Sorsan kriisivuosikymmen kuvaa Kekkosen ja SDP:n liittoa. Neuvostoliitto valitsee Suomen hallitukset. Sorsan osakkeet nousevat, ja hän luo itselleen ideologisen profiilin. Edistysdemarit nousevat samalla, kun muut puolueet ovat turvassa sivuun tuomitulta kokoomukselta. Siltä poistetaan mahdollisuus jakaa rajallista hyödykettä, valtaa.
Tyhmempi ei edes heti huomaa
Aivan kuten Hauvosen kirjan etukansi lupaa, 1970-luvun suomettuneen näytelmän käsikirjoitus kuvaa erään poliittisen liiton tarinaa: ensirakkaus, yhteiselo, kyllästyminen ja häviö. Samassa pihapiirissä elänyt lentopalloa harrastava puuhastelija ilmaantuukin häiritsemään talon valta-asetelmia. Tämähän on kuin vuosikymmenten takainen kotimainen tupanäytelmä!
Sorsan ja Kekkosen yhteistyö haprastuu, vaikka Sorsa tahdittaa näyttäviä Kekkosta ja Neuvostoliittoa miellyttäviä hovikumarruksia. Tämä samalla kun juopa Mauno Koiviston ja Kalevi Sorsan kesken alkaa muhia. Ensin sitä harva huomaa, mutta vähitellen Sorsan huoli aateveljen kansansuosiosta kasvaa. Sorsa käyttää jopa demareille tuttua jakoavainta, kokoluokkaa SAK. 1980-luvun alkaessa se ilmentää jo epätoivoa. Edes presidentti ei voi Sorsaa ahdingossa auttaa.
Urho Kekkonen on tilanteisiin tottunut: jotkut tulevat hänen luokseen kantelemaan, valittelemaan omien poliittisten vastustajiensa ilkeilyä. Kuuluisa on Kari Suomalaisen pilapiirros Helsingin Sanomissa. Siinä Sorsan hallituksen opetusministeri Marjatta Väänänen ”hallituksen ainoa mies” (Suomessa oivalluksen lanseerasi Kanavan päätoimittaja Seikko Eskola) istuu hiekkalaatikolla pikkuradikaalien keskellä ja presidentti Kekkonen katsoo Tamminiemen ikkunasta papiljotit päässä, kun radikaalikakarat huutavat: ”Äiti, Marjatta kiusaa”.
Kävivätpä Tamminiemessä Kekkoselle kantelemassa kokoomusnuorkiusatutkin. Presidentti ei antanut yllyttävää ohjetta, kun nuoriso kysyi: ”Mitä meidän pitäisi tehdä”. Samaan sortui Kalevi Sorsa, Kekkoselle kaiken tukensa antanut, kun hän meni marisemaan pääministeri Koivistosta. Demareiden johtokaksikolla oli talouspolitiikassa sukset ristissä. UKK:n kirjoittaa alkuvuonna 1981:
”Sorsa luonani. Koiviston lumous on mennyt. Sorsa sitä mieltä, että Koivisto menettänyt jo paljon myötätunnostaan. Koivisto saatava eroamaan pääministerin virasta. Sorsa samaa mieltä. Joko ero heti tai ensi syksynä”.
Risto Hauvonen toteaa kaunistelematta: jo viittä vuotta aiemmin henkilääkäri Pentti Halonen oli havainnut Kekkosen sydämen vajaatoiminnan, jonka seurauksena se ei jaksanut pumpata verta päähän. Halonen kuitenkin lohdutteli presidenttiä toteamalla, että tilanteeseen on sopivia lääkkeitä. Vanha valtiomies joutuu kuuntelemaan kantelijoiden lisäksi pyrkyreitä.
Pokerinpelaajana lyömätön Mauno Koivisto
Tyhmempi ei kahden laumanjohtajan välistä ottelua aluksi huomaa. Asetelma on mielenkiintoinen: puolueen puheenjohtaja, monikertainen pääministeri Sorsa vastassaan satamataustainen entinen Suomen Pankin korkokannassa muhinut istuva pääministeri Mauno Koivisto. Poliittinen broileri vastassaan harkitun hajamieliseltä vaikuttava fundeeraaja.
Kun Koiviston KGB-kuntoisuutta (so. NL-suhteita) kysellään, tämä olkaansa kohautellen näyttelee tyhmempää kuin mitä on. Arvatkaa, kenet kylän väki lopulta valitsee? Asevelidemari Lasse Lehtinen, muutaman presidentin tekijäksi itse ilmoittautunut, näki Koiviston taakse jo vuonna 1996:
”Vasta jälkeenpäin on selvinnyt, miten johdonmukaisesti ja tarmokkaasti Koivisto pyrki koko aikuisen ikänsä politiikkaan ja vaikuttamaan sitä kautta. Yksikään toinen poliitikko ei kuitenkaan ole Suomessa pyrkyään yhtä hyvin peittänyt. Suurella yleisöllä oli – ja taitaa olla vieläkin – vaikutelma, että siinä on mies, joka vain vastahakoisesti ja velvollisuudentunnossaan suostuu yhteiselle asialle.”
Kekkonen-Sorsa vastaan Koivisto –ottelu päättyy vasta 1970-luvun jo loputtua. Aika oli kokonaan Mauno Koiviston puolella. Helsingin Sanomien kuriton toimittajajoukko kirjallaan Tamminiemen pesänjakajat olivat todelliset presidentin tekijät ja mainostajat Koiviston hyväksi. Sille eivät voineet mitään Kalevi Sorsa eikä KGB.
Kaksitoista vuotta myöhemmin Sorsa oli kokeva hirvittävän vastoinkäymisen, kun hänen oma puolueensa meni ja valitsi yllättäen poliittisella ilmaveivillä Martti Ahtisaaresta seuraavan presidentin.
Risto Hauvonen: Kekkosen ja Sorsan kriisivuosikymmen. 1970-luku tutkimusten ja aikalaisten silmin. Lector 2022.