Toimittaja Matti Rinne ei oikeastaan sopinut laisinkaan kapitalistisen Erkkolan hovin leipiin. Aatteellisena edistyksen ihmisenä hän mittaili tavan takaa työnantajansa ja esimiestensä kärsivällisyyttä.
Kuitenkin länsimaisen lehdistön liberalismi antoi hänelle oikeuden ajaa yhden ääriryhmän asiaa vastoin journalismin eettisiä periaatteita. Se, mikä oli ja on demokratioissa mahdollista, oli julmasti rankaistavaa kansandemokratioissa, joita hänen uskontokuntansa hartaudella palvoi.
Kommunistista kulttuurifalangia palvellut Rinne ei muistelmiensa perusteella tunnu potevan minkäänlaisia omantunnon tai häpeän tuskaa.
Kaikki se mitä kommunismin nimiin on sitten Karl Marxin ja Friedrich Engelsin jälkeen tehty, siivilöityy maailmaa pelastavan unelmoinnin kautta. Perustunnelma eletystä on, että tehtiin paljon hyvää, samalla tavalla ajattelevien ihmisten kanssa ja käsittämättömän usein markkinatalousvaltakunnan rahallisella tuella. Kapitalismi oli siis tekemässä aatteellista itsemurhaa, josta ei tullut totta.
Kaiketi Urho Kekkonen teki näiden humanististen edistysihmisten suhteen sittenkin ovelasti, vaikka se syrjästä katsottuna vihaksi välillä pisti. Tamminiemen lastenkutsut, esimerkiksi radikaalien kehuminen, vieläpä jumalanpilkasta tuomitun ja teon röyhkeästi tunnustaneen Hannu Salaman armahtaminen: kaikki toimi halutulla tavalla.
Neuvostoliiton silmissä Kekkosen arvoa nosti se, että häntä syytettiin Suomessa vasemmiston liehittelystä. Se oli välttämätöntä, jotta Kekkonen säilyi ainoana mahdollisena vaihtoehtona Suomen johdossa. Voi miten Matti Rinne miltei kyynel silmissään muisteleekaan lämmöllä Kekkosen kannustavia kirjeitä kulttuuriradikaaleille. Toisaalta UKK osasi ivata pöhöttynyttä rahavaltaa, vaikka sen kustannuksella ja kimpassa tekikin reissujaan. Sekin oli UKK-tuotteen brändäämistä.
Porvari nukkui todella huonosti
Äärivasemmisto eteni ideoissaan ja maailmaa parannellessaan sellaista vauhtia, etteivät heistä maltillisempaan toimintatapaan lukeutuneet pysyneet perässä. Rinne oli markkinoimassa sosialistien ja kommunistien hallussa pitämiä ja perustamia järjestöjä.
Sopivat aatteelliset ryhmät ja yksilöt saivat auliisti Ilta-Sanomista palstatilaa, kun arvokonservatiiveilla ei lehden kulttuuriuutisointiin ollut asiaa. Käy sääliksi IS:n päätoimittajaa Martti Huhtamäkeä, joka joutui sietämään helsinkiläistä salonkivallankumousta toimituksessaan. Rinteen ansioksi on silti mainittava hyvä pukeutuminen ja korrekti käytös.
Vika oli niissä, jotka eivät uskoneet Pääoman ja Kalashnikovin mahtiin. Rauha aatekäsitteenä imettiin jo pioneerileireillä, jolloin Varsovan liiton aseet olivat rauhan käytössä, ja Naton miehitysjoukot kylvivät maailmaan vain kylmää sotaa. Maailman rauhaa rakastava nuoriso kokoontui festivaaleille. Taiteessa kaikki politisoitiin, ja jos et ollut kenenkään puolella, olit heitä vastaan.
Matti Rinne riekkuu avuttomien porvareiden kustannuksella. He tulivat aina jälkijunassa, eivätkä kyenneet muuhun kuin kauhistelemaan ja vastustelemaan vasemmiston etenemistä julkisuudessa – kiitos Yleisradion, HS:n, joidenkin taiteen oppilaitosten ja uskossa olleiden journalistien. Jopa Jyväskylän Kesän maine levisi, kun poliisi pani pari julkisuushakuista taiteilija putkaan. Se kaikki valui edistyksen laariin.
Radikaalien ylittämätön ongelma: työväestö
Kun Ilta-Sanomien kulttuurin kulttuurityöntekijän kyhäämät otsikot kohottivat työväestöä yleisön kärsimysnäytelmän uhreiksi, proletariaatti ei vastannutkaan kutsuhuutoon. Työväestön kurjuutta kuvanneet taideteokset, vaikkapa ”osallistuneet elokuvat”, eivät koskaan löytäneet propagandansa kohdetta. Huomattavat valtiontuet osoittautuivat hukkaan heitetyiksi, kun elokuvateatterilevitys onnistui haalimaan tuhannen katsojan joukon.
Tämä Rinteen avulla julkisuutta saanut – suurelta osin – helsinkiläiseliitti, oli vielä kauempana työväestöstä ja sen todellisuudesta kuin se itse oli vapauttamisensa kohteina olleista kehitysmaista. Kulttuurityöntekijäin Liitto esitti tuolloin kokouksissaan ja julkaisuissaan sellaista sanankäyttöä, että vielä tänään kaikki KTL:n arkistomateriaali on tiukasti säveltä Kaj Chydeniuksen avainten takana.
Kivoja, soveliaita aatetovereita kertyi IS:n toimitsijan plakkariin. Heistä tuli keskinäisissä riippuvuussuhteissaan eläviä uskovia, joita oli aina sopivissa tilanteissa autettava. Joka uskostaan erosi, eristettiin. Jälkikäteen he kuin yhdestä suusta toteavat, ettei liikkeen merkitys ollut oikeastaan niin suuri. No, tavoitteet ja vallanhimo olivat ainakin.
Monessa yhteydessä näemme, miten Rinne avec on taas viettämässä edistyksellisen maailman taide-elämän jättiläisten kanssa riemuaikaa. Kaiken tarkoitus on rauha ja solidaarisuus, kansojen välinen ystävyys. Se hyvittää jopa jääviyden. Rauhanjunassa puksutellaan, ja Jouko Turkan sadismilla pehmoillaan.
Hienoa on lukea Matti Rinteen hersyvää kerrontaa ulkomaille suuntautuvilta matkoiltaan. Silloin kun suomalaiset veronmaksajat eivät olleet maksajina, rautaesiripun takaa löytyi ystävä. Kerran Moskovassa Rinne sai kuljettajalla varustetun valkoisen Volgan, hän oli lausahtanut: eipä ollut musta Volga. Seuraavana aamuna sellainen hotellin eteen sitten ilmestyikin. Koska olisi meidän muiden vuoro?
Matti Rinne: Kulttuuritoimittaja, kurkistus elettyyn. Into 2019.