Onkohan maailmamme sittenkään rikosten ja rikollisten käsittelyssä muuttunut inhimillisemmäksi? Itä-Suomen yliopiston dosentti Voitto Ruohonen on tutkinut rikoskirjallisuuden yhteiskunnallisuutta ja lajihistoriaa.
Hän kuvailee ns. tosirikosilmiön taustoja ja tekijöitä. Niihin on uteliaalla tarjolla valtaisa lähdemateriaali alkaen taruista todistuksiin, kirjoitetusta kaikkeen mahdolliseen sähköisen median tarjoamaan. Sitä on paljon kiiltokuvamaisista tv-sarjoista aina nettiroskaan saakka.
Kuolemantuomioihin liittyi julmuuden lisäksi valtaisa riski: jälkikäteen ilmenevät uudet totuudet. Kun ennen julkinen teloitus keräsi toreille uteliasta ja verenhimoista yleisöä, tunnemme tuon menneisyyden rinnalla itsemme jalostuneemmiksi.
Vai onko tuolle omahyväisyydelle katetta? Kuolemantuomion poisto inhimillisti rankaisemisen kulttuuria, mutta vähitellen saimme tilalle uudenlaisen vitsauksen. Se liittyy rikosten kuvaamiseen, niillä suoranaiseen herkutteluun ja tämän kaiken taloudellisen hyödyn tavoitteluun. Rikos ei vanhene on mainio rikoskerronnan historiikki, joka saa tulevaisuuden pelottamaan.
Otetaanpa esimerkiksi vaikka Kyllikki Saaren murha: sitä on toistettu viihteen ja viisauden keinoin vuosikymmenet, sitä ovat otsa rypyssä analysoineet vakavasti otettavat historioitsijat yllin kyllin. Onneksi tuosta yksittäisestä tapauksesta on kulunut jo pari sukupolvea, jolloin asian kertaaminen ei enää aiheuta suuressa määrin mielipahaa.
Julkisuus osana rangaistusta
Voitto Ruohosen paksun teoksen lähdeluettelo kertoo, että hän on ajoittain saanut tarpeekseen ihmisen pahuudesta. Tiedonvälitysteollisuus elää ja voi hyvin, jos sillä on tarjottavanaan sopiva määrä rikollisuutta kuvaavaa materiaalia. Entisaikojen polttoroviot ja mestauslavat ovat muuntuneet nykyajan ihmiselle entistäkin kiinnostavammiksi.
Osa todellisten tai kuviteltujen tekojen selvittelystä on saanut liki pseudotieteellisen luonteen. Dekkareissa ja tv-sarjoissa tongitaan sisäelimiä ja rikospaikalta löytyvää aineistoa modernia tietämystä hyödyntäen. Tilanteilla ja varsinaisella naturalistisella raakuudella ei niinkään herkutella, mutta syvällisen ammattiosaamisen kuvitelma saa seuraajan uskomaan entistä paremmin ja mihin tahansa.
Tiedotusvälineet kertaavan useassa yhteydessä ikivanhoja selvittämättömiä murhia. Hyvä niin mutta tuoreempien tapausten penkominen saattaa olla tekijäin tai uhrien lähipiirille kärsimys. Jos läheisensä rikoksen kautta menettänyt pyrkii unohtamaan ja pääsemään eroon menneistä traumoista, siinä tiedotusvälineet eivät ole apuna.
Julkinen kidutus syntyy, kun epäilyksen alaisena ja syytettynä ollut todetaan syyttömäksi. Heistä on tullut julkisuuden uhri, ainainen merkki rinnassaan. Ja suuri yleisö tuon jälkeen on tietävinään kaiken: syytön tai aivan varmasti syyllinen.
Edellä olevaan viittavia tapauksia on tämän vuosituhannen puolelta muistissamme. Bodomjärven murhista epäiltynä ollut Nils Gustafsson revittiin oikeuden eteen 44 vuoden jälkeen. Viranomaiset olivat rohkaistuneet tuon ajan kuluessa uudenlaisen tutkintatekniikan edistyksestä, mutta näyttö ei silti ollut riittävä.
Toinen – mutta lyhyemmällä aikajänteellä – oikeudenkäynti liittyi Ulvilassa tapahtuneeseen murhaan, josta Anneli Auer istui vankeudesta. Kaikkien oikeusasteiden läpikäynti vei vuosia, kunnes hänet vapautettiin murhasyytteestä.
Esimerkki viranomaisen sitkeydestä on myös Tukholman laivalautalla tapahtunut henkirikos, joka johti syyteprosessin käynnistämiseen. Ennusteet lopputuloksesta tapausten pitkittyessä ovat usein epäiltyjen puolella: näyttö ei riitä.
Jokelan koulumurha median oppikurssina
Julkisuuden merkitys tekijän motiivina jää usein arvailun varaan, jos tekijä ei ole kertomassa syistä, eikä aineistoa löydy. Silti monen teon taustalla voi olla sopiva toimintamalli. Henkisesti lukkiutunut ihminen saattaa löytää yhdeksi tavoitteekseen koston ohessa näyttävän julkisuuden.
Hirvittää muistella, miten laajan ilmaisen, mutta rahallisesti tuottavan julkisuuden Helsingin Sanomat muiden mukana tarjosi vuonna 2012 norjalaiselle massamurhaajalle Anders Breivikille. Mittava on se rakkauskirjeiden määrä, joka on tapahtuman jälkeen hänelle vankilaan raahattu. Media perustelee jakavansa tietoa.
Jokelan koulusurmat viittä vuotta aikaisemmin olivat sensaatiojournalismin alennustilaa. Tragediassa kuoli yhdeksän ihmistä. Arviolta 150 journalisteiksi itseään kutsuvaa tiedon lypsäjää ryntäsi häiritsemään surijoita ja viranomaisia. Joukkoon mahtui nimekkäiden uutisvälineiden tunkeilijaa sekä villejä yleisellä paniikilla herkuttelijaa. Asukkaita suututti niin, että pienessä hetkessä oli koottuna yli 2[nbsp]000 hengen adressi, joka toimitettiin maan hallitukselle. Voitto Ruohonen kommentoi ja siteeraa ilmiötä tutkineita:
”Surmien käsittelyssä mediassa tutkineiden mukaan nuorten adressi pakotti pohtimaan vakavasti viestimien toimintamalleja… Kritiikkiin vastattiin ohi maalin: media puolusti juttujen oikeellisuutta, nuoret olivat arvostelleet toimittajien menettelytapoja. Mediassa kritiikin sietokyky oli koetuksella. Toimittajilla on kyllä valmiutta itsekritiikkiin, kun sen saa muotoilla itse. Mutta kun arvostelu tulee ammattikunnan ulkopuolelta, valmius oman toiminnan kriittiseen pohdintaan vähenee.”
Voitto Ruohonen: Rikos ei vanhene. True crime kyläkäräjistä podcasteihin. Gaudeamus 2022.