Nyt on hyvä tilaisuus tarkkailla tulossa olevaa poliittisen historian auktoriteettien yhteenottoa. Jukka Seppinen on kaivellut arkistoja ja kertoilee vakoilun käänteitä Suomen itsenäisyyden kolmen ensimmäisen vuosikymmenen ajalta.
Hänen selvästi kommunisminvastainen teoksensa häiritsee myös nyky-Venäjän uudelleen kirjoitettavan historian kirjoittajakuntaa. Nyt on kyse Suomeen verkostoituneesta vakoilutoiminnasta kommunistien hyväksi ja sitä vastaankin.
Katsotaan, herääkö Erkki Tuomioja (sd.), yhden tässä kirjassa seurattavan maanpetturin, Hella Wuolijoen tyttären poika. Myös Hellan sisko Salme, Erkin täti, tulee koko verkoston ohella esitellyksi. Tuomioja kirjoitti isoäitinsä ja tämän siskon vakoilutoiminnasta Finlandia-palkinnon (puoluetoverinsa valitsemana) voittaneen tutkimuksen hiukan harhaanjohtavasti otsikoiden: Häivähdys punaista.
Äärivasemmistolaisten toimintaa voi seurata vain ällistyneenä. Miten innokkaita he olivat uskossaan Neuvostoliiton hyväksi ja miten fanaattisesti Hella ja Salme kutoivat vakoiluseittejään ympäri Euroopan.
Sokea usko oli eräänlainen itsemurha. Salmen ensimmäinen mies, samaan liigaan kuulunut Eino Pekkala toimi muutaman vuoden Työväen Urheiluliiton puheenjohtajana ja lausahti: ”Porvariurheilu rappeutti, toisin kuin työläisurheilu, joka johdatti työväenliikettä valtaan”. Samaa naapurimme sovelsi määritellessään myöhemmin omat ydinohjuksensa rauhanomaisiksi.
Sotatiedustelumme fiaskot: talvisodan ja kesän 1944 yllätykset
Paitsi että maanpetturit saavat tässä teoksessa kuulla kunniansa, Jukka Seppinen kirjoittaa muutenkin kuin syyttäjä. Suomalainen sotilastiedustelu oli saamatonta, se ei tehnyt työtään perusteellisesti ja jos tietoa oli tarjottavana esikuntaherroille, nämä eivät viitsineet paneutua siihen.
Kun suurhyökkäys Kannaksella alkoi kesällä 1944, hälytyssoittoihin ei vastattu, kenraalit kuorsasivat – ainakin osa heistä – konjakkihöyryissään. Viikon kuluttua ilmestyvä Lasse Laaksosen kirja Sotilasylijohdon henkilökohtaiset ongelmat 1918-1945 tulee paljastamaan yhden syyn erääseen sotiemme menestyksen jarrutekijään, viinaan.
Seppinen jossittelee: jos armeijamme johto olisi uskonut varoituksia ja ryhmittynyt oikein ennen suurhyökkäystä, Viipuria ei olisi menetetty ja se olisi saatettu hyvinkin voida neuvotteluissa pitää. Suomalaisilla ei ollut tarkkaa kuvaa Teheranin kolmen suuren – Englannin, Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton neuvotteluista, joissa hahmoteltiin sodan jälkeiselle Suomelle lupaa ratkaista itse tulevaisuutensa. Suomea ei tuomittu neuvostodiktaattori Josif Stalinille.
Ja tässä Seppisen punainen vaate historiantutkijakollegoilleen: ”suurvaltajohtajat tunnustivat (Franklin D.) Rooseveltin aloitteesta Suomen taistelun Neuvostoliittoa vastaan erillissodaksi”. Tuosta kyllä juuri ilmestyneen Saksan kenraali Suomen päämajassa 1941 kirjan kirjoittanut Pekka Visuri vetää porot väärään kurkkuun. Hän kun tuli todistaneeksi, että Suomi taisteli Saksan rinnalla innolla henkeen ja vereen vailla minkäänlaista erillissotaa.
Suomalaiset eivät ole yksin tunaroineet tiedon hankinnassaan saati tiedon ymmärtämisessä. Seppinen on lukenut mielenkiintoisen brittien pitkäaikaisen tiedustelu-upseeri, eversti John Hughes-Wilsonin teoksen sotien tiedustelutunaroinneista. Se on tietysti ammattikunnalle häpeällistä luettavaa, mutta ankara muistutus niistä vaaroista, jotka piiloutuvat velttoon virkamiesmäisyyteen.
Stalin tiesi varmuudella, että Saksa hyökkäisi saavuttaakseen ns. elintilaa, mutta ei uskonut varoitteluja. Saksan vakoilijat eivät saaneet puolestaan selville Normandian maihinnousun tarkkaa ajankohtaa, ja jos joitakin vaihtoehtoja Adolf Hitlerille esiteltiin, tämä ei niistä välittänyt. Japani taas yllätti Yhdysvallat Pearl Harborissa joulukuussa 1941.
Aiheen vierestä: Ruotsin härskiys
Ei kuulu kirjan varsinaiseen aihepiiriin, mutta Seppinen kelaa useaan otteeseen Ruotsin rautamalmin toimituksia Saksaan. Se oli laadultaan erinomaista, ja sillä Saksa kykeni ylläpitämään aseteollisuuttaan.
Ruotsi teki rahaa liittoutuneiden kansalaisten kustannuksella siinä määrin, että sodan jälkeen Ruotsin tekemät myönnytykset Baltian maiden varojen ja pakolaisten palautuksina Stalinille selittyvät.
Seppinen tarjoaa yhden syyn saksalaisinnolle huolehtia pohjoisen Suomen, Oulunjärvestä ylöspäin, rintamalohkon vastuukannosta. Sillähän suojattiin Ruotsin rautakaivosten toiminta aina syksyyn 1944 saakka. Muuten puna-armeija olisi tehnyt lopun malmin toimituksista Saksalle, jolla ei ollut voimia Murmanskin tai junaradan valtaamiseen.
Siellä, kuten Leningradin valtaamisessa, suomalaiset eivät osoittaneet halukkuutta, ja sen liittoutuneet kyllä panivat merkille.
Vangitut valtaan, hetkeksi
Kun Juho Kusti Paasikivi ja Urho Kekkonen yhdessä vankiloissa vapautuneiden kommunistien kanssa ryhtyivät vakiinnuttamaan Suomea neuvosto-ystävyyteen, käänteet olivat rajuja. Sotasyyllisyysoikeudenkäynti ei antanut kommunisteille kunnon tyydytystä, Stalin oli heidän mielestään liian lempeä. Entisistä maanpettureista tuli kuitenkin vallanpitäjiä.
Väinö Tannerin (sd.) armon lahja, Hella Wuolijoen pelastaminen kuolemantuomiolta ei tätä lämmittänyt, vaan Hella vaati kovia rangaistuksia. Väinö ja Linda Tanner olivat kuitenkin liki ainoita, jotka Wuolijokea kävivät vankilassa tapaamassa.
Wuolijoki oli hengenheimolaistensa tapaan huono ja katkera voittaja. Luonne paljastui, kun hänestä tuli Yleisradion pääjohtaja, mutta kohtalo oli sama kuin paria vuosikymmentä myöhemmin Eino S. Revolla: parlamentarismi voitti ja potkut tuli. Epälojaalisuus maata kohtaan aiheutti tuomion, vaikka ystävät idässä kuinka toista toivoivat.
Jukka Seppinen: Itsenäinen Suomi vakoilun maailmassa 1917-1945. Docendo 2017.