Yhä enenevässä määrin eläimistä puhuttaessa katse kohdistuu eri lajien levinneisyyden muutoksiin ja tulevaisuuden näkymiin. Joidenkin kohdalla ennusteet huonontuvat, kun rinnalla toiset saattavat lisääntyä ja levitä kohtuuttomasti – jos tuollaista ilmaisua luonnon kurittomuudesta saisi luvan edes käyttää. Silti jo mökkiläinenkin näkee ja harmistuu, kun lähipiiriin ilmestyy eläimellisiä tyranneja, jotka karkottavat muita lajeja.
Suomen arvostetuimpien luonnontutkijoiden joukkoon kuuluva Lasse J. Laine on erikoistunut lintuihin. Tällä kertaa hän katselee suomalaisluontoa laajemmin ja esittelee yli 700 eläinmaailmamme tyyppiä uutuusluettelossaan Suomen eläimet.
Hän ei julista syyllisiä populistisesti – ei luontoa, eläinkuntaa itseään tai suurieleisesti ihmistäkään, mutta aika monen eläinlajin kohdalla voi lukea huomautuksen: uhanalainen.
Mitä enemmän ikää tulee, sitä pitempi on omakohtaisen havaintohistorian todistusvoima. Monesti luonto tuntuu jopa ihmistä julmemmalta. Juttu on suorastaan eläimellistä: pedot syövät kiltit, isot pienet, nopeat hitaammat, myrkylliset myrkyttömät jne. Elämän kiertokulun käytännön seuraaminen ei hempeää mieltä aina ilahduta.
Eläinten ystäväkin saattaa itsekseen tuumailla, kenelle lupa syödä kenet: ihminenkö eläimen lihaa, susi koiran, karhu lampaita, kettu jäniksiä, villiminkki kaiken, joissa elämää on?
Vanhempi ikäpolvi muistaa Yrjö Kokon kirjat laulujoutsenesta, joka lajina oli lähellä lopullista häviämistä, mutta josta tuli palvottu harvinaisuus. Mytologiassa se ui Tuonelanjoessa, se oli erämaiden erakko, kuoleman lintu.
Nyt runsaan puolen vuosisadan kuluessa pelastus on keikahtanut toiseen ääripäähän. Joka pitää väkivaltaviihteestä, seuratkoon tänään joutsenten toimia kirjaimellisena kuoleman tuojana. Se rusentaa alleen muut, sen laulukaan ei viesti enää luonnon suurenmoisuutta.
Laine on kuitenkin enemmän kuin luontoon ryntäävä järjestyksenvalvoja. Joskus kuitenkin linnunpönttöjäni ryöstävälle tikalle tulisi sanella kohtuullisuuden etiikkaa. Kun Suomeen propagoitiin rakennettavaksi miljoona linnunpönttöä, maamme tikkojen etujärjestöt kiittelivät kilvan. Monen mieli tekee kysyä, missä pikkulinnut ovat? Toivottavasti havaintoni lintukadosta ja syyllisistä eivät ole näin yksioikoisesti totta.
Nimi on enne
Samalla kun yli 700 lajin esittely tapahtuu erinomaisin valokuvin ja täsmätekstein, se on mainio sanakirja. Latinankielisen nimen rinnalla on lajin ruotsinkielinenkin versio. Tämä antaa erinomaisen tilaisuuden ymmärtää tai olla ymmärtämättä, mitä kaikkea suomen kielelle eläinten nimiksi on runoiltu. Yleisesti voisi olettaa, että ensin on ollut nimi ruotsiksi, sitten suomeksi.
Joskus kyseessä tuntuu olevan suoranainen käännös tai sellaisen yritys.
Kuningaskalastaja -nimi antaa harhaanjohtavan vihjeen. Ei se kaiketi ole mikään kalastuksen kuningas tai maailmanmestari taidossaan, enemmänkin sen väritys ja ruotsinkielinen nimi kungsfiskare kertoo sen kuuluvan ulkonäkönsä puolesta korkeimpaan yhteiskuntaluokkaan. Selvästi yläluokkaiselta kuulostaa myös punatulkku, ruotsiksi domherre, mikä viittaa kirkon ylemmän virkamiehistön juhlaviin asusteisiin.
Syrjemmälle kun siirrytään, metsämiehen ystävänä tunnettu kuukkeli kertoo kyllä jännittävästä liikehdinnästä, mutta lavskrika paljastaa sen olevan Ruotsissa pelkkä jäkälärääkyjä. Samaa voi sanoa sikäläisen närhin nimittelystä, nötskrika – viittaa pähkinän sekä rääkymisen yhdistelmään.
Joskus kansojen antamien nimien taustat eroavat hyvinkin selvästi toisistaan. Sommargylling viittaa papukaijamaiseen ulkonäköön, kesän kultaamaan rinnukseen, vaan suomalaisetpa ymmärsivät linnun laulavan monitavuisesti epäselvää savoa (?), että lintuparka sai harhaanjohtavan nimen kuhankeittäjä. Liekö virhe myös, että strimlus (meillä pyjamalude) olisi sittenkin käännettävä muotoon raitatäi? Oliko nimenantajalla punaraidallinen yöpaita?
Tulisiko perustaa demokraattisesti muodostettu nimenoikomiskomitea? Syyllistyihän muuan lintujen ja ihmisen parasta todisteleva yhteisö muuttamaan omavaltaisesti joidenkin lintujen nimet. Ne kun olivat joko seksistisiä tai rasistisia!
Poistuneita, puuttuvia
Jokainen katalogi tulkoon luetuksi myös aikakautensa ja tekijänsä harkinnan seurauksena. Yksi keskeinen syy luettelon rajallisuuteen on tietenkin kustantajassa. Jos Otava olisi sallinut Laineen kirjan paksuudeksi vaikkapa tuhat sivua (nyt n. 400), mukana saattaisi olla lisänä moni erikoisuus.
Lapsuuden yksi lempilinnuistani oli jännittävä törmäpääsky. Liekö se jo niin harvinainen – suojeltava ja uhan alainen ainakin – että on jäänyt tilanpuutteen rajallisuuden vuoksi pois. Vasta muutama viikko sitten sain kuulla, että ystävää oli silmänurkkaan puraissut tiikeripistiäinen. Vaikea uskoa että on edes olemassa, vaan tietoa löytyi etsinnän jälkeen. Aiheutti pitkällisen ihoärsytyksen.
Suoranaisen varoituksen voisi lausua varsinaisesta kiusantekijästä, maa-ampiaisesta. Äkäinen ja pisteliäs kuin mikä. Maassa pienestä reiästä tulevaa ja tai sinne menevää ampparia kannattaa varoa. Hyvin yli 700 eläinlajin luettelo kuitenkin riittää ulos menijälle.
Kiitokset luonnolle ja erityisesti sille osalle luontoa, mikä on vielä jäljellä. Professori Tari Haahtela kertoo luonnon eri osasten ja sen kanssa vuorovaikutuksessa elävän ihmislajin hyötyvän. Mitä kauemmas erkanemme luonnosta, sitä enemmän vastuskykymme ja terveytemme kärsii. Ei siis tehdä ympäristöstämme Manhattania.
Kirjansa alkusanoissa 0,75-satavuotisjuhlaansa viettävä Lasse J. Laine kertoi omakohtaisen eloonjäämiskertomuksensa. Kirjan teko ja keväisen luonnon seuraaminen auttoivat elinsiirron rasituksista toipuvaa.
Lasse J. Laine: Suomen eläimet. Otava 2021.