Mannerheim ja saksalainen suudelma kuvaa yhtä Suomen Marsalkka C.G.E. Mannerheimin pitkäaikaista häiriötekijää: Saksaa ja sen mukana oloa Suomen kohtaloissa.
Ensin oli vuonna 1918 Suomea vapauttamaan tulleet saksalaissotilaat johdossaan kenraali Rüdiger von der Goltz. Kymmenen tuhannen miehen eteläisen Suomen vapauttanut saksalaisjoukko ehtii pitää pääkaupungissa oman voitonparaatinsa ennen kuin Mannerheim ehtii mustasukkaisena hätiin.
Sitten saksalaiset myyvät Suomen Josif Stalinille, syttyy talvisota, joka ei onneksi pääty Suomen miehitykseen. Jatkosota on taas suomalaisten kostosota kohti itää ja vieläpä Adolf Hitlerin rinnalla. Sekös Mannerheimia asetelmana inhottaa, koska hän on oikeastaan ympärysvaltamielinen.
Juha Vakkuri kuvailee Mannerheimin aivoituksia taitavasti. Mielikuvitus laukkaa silti niin, että tarkkaavainen lukija huomaa runoratsun ohittelevan historian yksityiskohtia rennolla ranteella.
Kirjan kaksijakoisuus tukee selkeyttä. Siinä Mannerheimin tiedustelupäällikkö Aladar Paasonen kertoo lyhyesti ajanjaksoihin ja seuraaviin kohtauksiin liittyviä huomioita ja henkilökohtaisia kannanottoja. Pääosan tekstistä muodostavat Mannerheimin kuvitellut ajatukset ja keskustelut hänelle tärkeiden henkilöiden kesken. Kyse ei ole korostetusti sodankäynnin historiasta vaan myös Mannerheimin yksityiselämään liittyvistä henkilösuhteista, vaikkapa ihastuksesta Kitty Linderiin.
Jokaisella lukijalla on velvollisuus täydentää hyvänkin romaanin sisältöä. Kun Mannerheim liki kuulustelee Aladar Paasosta, häntä kiinnostaa Paasosen möläytys Moskovassa talvisodan rauhanneuvotteluissa itselleen Stalinille.
Paasonen loihe häiritsemään diktaattoria: ”Kuinka meidän tulisi suhtautua siihen Neuvostoliiton ilmoitukseen, että se ei halua tuumaakaan vierasta maata eikä ole valmis luopumaan vaaksastakaan omaa maataan, kun sen sotajoukot kuitenkin heti ilmoituksen jälkeen miehittivät puolet Puolasta?”.
Mannerheim kohdistaa uteliaisuutensa vain Suomen pääneuvottelija J.K. Paasikiven suhtautumiseen tilanteessa. Vakkuri jättää kertomatta Stalinin vastauksen nenäkkäälle kysyjälle. Toinen Paasoseen liittyvä dramaattinen kiistaa herättänyt hetki – jota kirja ei kerro – oli tämän esiintyminen luottamuksellisesti maamme kärkipoliitikoille. Paasonen tuli tölväisseeksi, että Saksa on häviävä sodan. Siitä Mannerheimkin jo hermostui. Kohtaus olisi mainiosti sopinut myös teatterilavalle.
Romaanista näytelmäksi
Juha Vakkurin kirja on erinomainen lähtökohta näytelmän tai vaikkapa elokuvan käsikirjoitukseksi. Sitähän se onkin, koska Helsingin Kaupunginteatterin ohjelmistossa on juuri tähän romaaniin perustuva näytelmä. Näyttämölle sovitus luonnistuu ilmeisen hyvin, koska kirja oli hyvin sovellettavissa sisätiloihin.
Mieleen tulee toinen tänä vuonna julkaistu Mannerheim-aiheinen teos. Se on Lauri Törhösen Mannerheimin kuokkavieras (Docendo 2017), joka kuvaa samantapaisella dokumenttien ja mielikuvituksen yhdistelmällä Adolf Hitlerin yllätysvierailua Suomeen tarkoituksena onnitella Mannerheimia tämän 75-vuotispäivänä. Siitä puolestaan saisi hienon elokuvan.
Vakkurin kirja alkaa vapaussodasta, päättyy puna-armeijan suurhyökkäykseen vuoden 1944 kesäkuussa ja elää Mannerheimin mukana vielä Sveitsissä. Teoksessa Mannerheimin yhdeksi päävirheeksi kiteytyy ns. miekantuppi –päiväkäsky, jota J.K. Paasikivi luonnehti: ”Jos Mannerheimin tarkoitus oli siirtää (Winston) Churchill ja Englanti Suomen ystävien ja ymmärtäjien joukosta vihollisleiriin, hän onnistui sataprosenttisesti.”
Toinen suurmunaus, jonka kirjoittaja panee Mannerheimin omaksi tunnustukseksi, on välinpitämättömyys ilmiselvän uhan suhteen. Neuvostoliitto valmisteli ratkaisevaa iskua Kannaksella kaikessa rauhassa ja päämajan saadessa lukuisia varoituksia. Mukava elämä Mikkelissä sumensi kuulon. Vakkuri kuvailee taidolla, miten äkkiyllätys muuttuu päämajan paniikiksi ja Mannerheimin kohdalla itsesyytöksiksi.
Mainioita repliikkejä, jopa totta
Ei Vakkuri ole ollut ensi kertaa tekemässä näyttämölle soveltuvaa kertomusta. Teos vilisee elävää sananvaihtoa, sutkauksia ja anekdootteja. Harva lukija osaa niistä siivilöidä keksityt ja todelliset toisistaan. Kirjailijan taiteilijan vapaus sallii mielikuvituksen käytön, ainakin värittäminen on suorastaan välttämätön tehokeino.
Sodan loputtua, Paasosen ja Mannerheimin lähdettyä maasta, he omilla suunnillaan elelevät muutaman vuoden, kunnes Mannerheimilta tulee odotettu kutsu. Hänellä on Paasoselle erikoistehtävä, joka venyy kyllä suhteettoman pitkäksi ja vaivalloiseksi.
Paasonen tapaa vanhentuneen ja kuivettuneen suurmiehen Sveitsissä. Alkaa avustustyö Mannerheimin muistelmien työstämiseksi. Niistä muotoutuu paljolti sellaiset kuin kyynikot osasivat odottaa: Mannerheimin kunnianosoitus hänelle itselleen. Muistelmat, joissa päähenkilö ja muistelija ei omassa urassaan kovinkaan montaa virhettä näe. Tai jos näkee, hän tekee siitä näkymättömän.
Vakkuri kertoo kirjansa loppusivuilla Mannerheimista kirjoitetun tähän mennessä yli 700 teosta. Ihmetellä täytyy, miksi hänen suosittelemansa teosluettelo on niin suppea. Siitä varsinkin puuttuvat oikeastaan ne kaikki tuoreimmat teokset, jotka juuri tekevät Mannerheimista polemisoidun, myös kummastusta herättävän sankarihahmon.
Juha Vakkuri: Mannerheim ja saksalainen suudelma. Like Kustannus 2017.