Vuoden 1918 valkoisten voittajien säälimättömyydestä viestitään tänä vuonna ennätyksellisesti. Jopa marsalkka Mannerheim on saanut hetkellisen rauhan, sillä häneen harvassa teoksessa osoitetaan niinkään vihan tunteita. Enemmän mielikuohua ovat herättäneet käsittämättömät joukkokuolemat nälkään ja tauteihin vankileireillä sekä teloittajien edessä. Tekoihin syyllisiä ei koskaan asetettu vastuuseen.
Kirjallisuuden tutkijoille sisällissota monia kansakuntia koetelleena ilmiönä tarjoaa suuren joukon tapahtumasarjoja, jotka kertautuvat taiteissa. Vastapainon kustantamassa teoksessa yksi keskeinen teema on luokkajako, sen kokeminen ja sen kautta syntyneen vihanpidon kauheudet. Kirjassa Hanna Kuusela analysoi – nyt jo vuosia sitten ilmestynyttä – kahta elämänkertateosta, joissa hänen mukaansa luokka-käsitettä on vähätelty mutta paljastuu merkittäväksi.
Viestinnän konsultti Hannu Saukkomaan kirjoittama ”Mahdoton menestys” (2013) on Nokia-kreivin, Jorma Ollilan elämänkerta. Kirjailija Antti Tuuri kokosi puolestaan teoksen ”Suvipäivänä syntynyt” (2005), joka kuvaa toisen suomalaisen menestystarinan: elinkeinoelämän suurvaikuttaja Tauno Matomäen kasvun valtakunnan huipulle. Molemmat kirjat ovat syntyneet kohteittensa luvalla, yhteistyössä ja sanelun mukaan. Ne kumpainenkin otettiin vastaan kohteliaisuudella, ihastellen.
Hanna Kuuselan luku- ja niistä kirjoitustapaa on ilo lukea. Nyt suuret herrat eivät saa osakseen hyminää, ja ikävää onkin se, että nuo iältään jo kovin vanhat kirjat joutuvat peukaloruuviin vasta nyt. Sävyltään kirjat – renkien töinä kun ovat syntyneet – paljastuvat tarmokkaiden, kunnollisten ja ahkerien partiopoikamaisten menestyjien kehityskertomuksiksi. Mieleen tulevat Mannerheimin omahyväiset muistelmat.
Sisällissodasta pitkä matka tämän päivän luokkajakoon
Miten kirjojen lukijatutkija nyt vetää punaisen langan sisällissodasta Nokian ja elinkeinoelämän eläkeläismiljonääreihin? Helposti! Sisällissodasta saadaan vaivattomasti luokka-asetelmista syntynyt vihanpito, jonka asetelmat on mahdollista projisoida tämän vuosituhannen vastakohtiin: massat vastaan eliitti.
Hanna Kuusela lukee Saukkomaan ja Tuurin tilausteokset kuin piru raamattua ja hyvin hän sen tekee. Hän herkuttelee kirjoissa pulpahtelevilla itsetyytyväisyyttä kuplivilla menestyksen fraaseilla. Molemmat suuronnistujat kokevat elämänsä asetelmien liittyvän eräänlaiseen paremmuuskilpailuun, jossa heidän valintansa ja perhetaustansa luovat edellytykset avaintehtäviin.
Luokka-asetelmat näkyvät molempien – sekä Jorman että Taunon – nuoruudessa. Vertailu muihin perheisiin tiedostetaan, ja vaikka he eivät edustakaan eliittiä – vielä – suunta on selvä. Jorma alkaa pelata tennistä, koska se on ”tuulahdus paremmasta maailmasta”. Muiden paremmuus ja varakkuus antavat potkua eteenpäin.
Kuten isänsäkin, Jorma tähtää ”kohti suurempia haasteita ja vauraampaa elintasoa”. Tunnelma tunkee sivulta sivulle. Ja niin Jorma kehittää itseään ollakseen ”kohtelias, hillitty, hymyilevä ja kunnianhimoinen nuori mies”. Hän työskentelee ”rajun päättäväisesti” ja asettaa itsensä ”ruoskittavaksi”. Siinä missä ikätoverit hurahtavat sosialismiin, siinä hän oppii ajattelemaan omilla aivoillaan lukiessaan Economistia ja Financial Timesia. Silti hän osaa paheksua myöhemmin joidenkin alaistensa ahneutta ja hidastelua.
Entä Tauno? Hän on sanakäänteissään lähempänä maan pintaa. Hän kärsii selkäkivuista, mutta parantaa ne veljiensä kanssa metsätöissä. Molemmat ovat oppineet suurten esikuviensa mukaisesti seurustelemaan rahvaan kanssa. Tauno käy metsällä autonkuljettajansa kanssa ja syö lammasmakkaraa neuvostoliittolaisten vartijoiden kanssa. Herroilla voi olla rivi-ihmisten kanssa hauskaa. Pinttyneellä porvarilla on oikeastaan hauskaa tätä lukiessa. Kaiken tavoittaneet kaipaavat hekin vielä enemmän ja lisää: kunniaa, palvovia kertomuksia.
Hanna Kuusela lukee rivien välistä, että luokkajako on jyrkkä, olemassa. Ja tuo jako – kuten sekä Jorma että Tauno tietävät, kannattaa käyttää oman profiilin muokkaukseen: seurustele myös jätkien kanssa. Kuuselan olisi pitänyt päästää kirjoittamaan noista kirjoista silloin, kun ne olivat tuoreita ja monien hymisteltävinä.
Tuntematon sotilas – pinnan alla kytee
Kirjan toimittajat – Melkas ja Löytty – löytävät Tuntemattomasta sotilaasta yhteisen sotamme kuvattuna, mutta tuon sodan käynnin pinnan alla kytee eripura. Talvisotahan oli jotakin ihan muuta kuin jatkosota. Heidän mukaansa Väinö Linnan kirja kertoo samalla jotakin myös aina sisällissodasta saakka, koska kirjan sisältämät suomalaisten keskinäiset yhteenotot ilmentävät luokkaeroja ja kuvaavat sotaa sodan sisällä.
Sotien traumat kestävät vuosikymmeniä. Kansakuntien sisäiset sodat elävät seurauksineen vielä pitempään, sen todistavat tämän päivän uutisoinnit tapahtumista sadan vuoden takaa. Siis kolmen, neljän sukupolvenkin kuluttua katkeruus ja traumat ovat yhä keskuudessamme. Mieli tekee kuitenkin kysyä, miksi niin vähän kerrotaan sotaan todella syyllistyneitten äärivasemmistolaisten hullusta päätöksestä ryhtyä sotaan.
Ja kuten professori Seikko Eskola kirjoitti Kanavassa (2/2018): ”Kapinaan lähteneiden muistolle täytyy valitettavasti todeta: te turhaan taistelitte, te turhaan kaaduitte. Kaikki tavoiteltu olisi saavutettu kivääriin tarttumatta”.
Vielä tuosta sisällissodasta. Vallaton historioitsija ja sanankäyttäjä Teemu Keskisarja käyttäisi tramastamme sanaa vapaussota. Kaikkihan halusivat vapautta, hän on perustellut.
Toistemme viholliset? Kirjallisuus kohtaa sisällissodan. Toimittaneet Kukku Melkas & Olli Löytty. Vastapaino 2018.