Jotta lentopommituksesta tulisi kyllin tarkkaa, tarvittiin unelma: että ihminen kykenisi pudottamaan pommin yhdeksän kilometrin korkeudesta tarkasti kurkkutynnyriin. Ennen toista maailmasotaa Yhdysvalloissa Carl Norden oli yli kymmenen vuotta kehitellyt pommikoneisiin soveltuvaa tähtäinlaitetta. Hän puhui mahtailevasti ”unelmasta” ja vertasi sitä makaaberisti myöhemmin Martin Luther Kingin repliikkiin ”Minulla on unelma”.
Haaveen toteutumisesta tuli miljoonien ihmisten painajainen. Laite istutettiin B-29 pitkän matkan pommikoneeseen. Kehittelykustannukset olivat suuremmat kuin ns. Manhattan-projektin, jolla luotiin ydinase.
Ilmasta käsin tapahtuvan tuhoamisen taitoon tarvittiin niin teoreetikkoja, kokeilijoita kuin kallonkutistajia. Sielullinen ohjeistus tuli oikeastaan Euroopasta. Siellä sekä natsit että britit oivalsivat totaalisen tuhoamisen tarpeellisuuden. Ei riittänyt, että tapettaisiin sotilaita ja tuhottaisiin teollisuutta, tuli surmata kaikkea kansaa. Tulokset jäivät kyseenalaisiksi. Valtion romauttamisessa eivät natsit onnistuneet Lontoon tai Leningradin tuhoamisella, eikä Josif Stalin Helsingin.
Kun ei kyetty tarkkuuteen, asiaa kehiteltiin sanataiteen keinoin. ”Aluepommitusstrategia” oli pimeässä tapahtuvaa summittaista kuoleman ripottelua. Tuhon siunaajaksi ilmaantui pääministeri Winston Churchillin hyvä ystävä ja neuvonantaja Frederick Lindeman.
Lindeman oli nerokas, Albert Einsteinin ystävä, mutta kuten tiedemiehet ja suuret ajattelijat niin usein, joiltakin osin ”pimeä”. Tärkeintä oli löytää ja keksiä, jälkikäteen oli helppo katua, jos se edes oli tarpeen. Lindeman vahvisti pääministeriinsä luutuneen vihan. Kyse oli kostosta, säälimättömistä keinoista, jotka pyhittivät onnellisen päämäärän: voiton.
Peitesanana ”moraalipommitus”, innon seurauksena ”alumiinipolku”
”Moraalipommitus” tarkoitti siviilikohteiden tuhoamista sotilaskohteiden sijaan. Kaunisteleva kiertoilmaisu tuo mieleen ”tuulipuiston”, joita pykätään mäelle keskelle koskematonta metsää. Sodan pitkittyminen tappoi kärsivällisyyden.
Amerikkalaiset olivat valmiita tositoimiin. He rakensivat Japania tuhotakseen mallikaupungin, kehittivät napalmin – hyytelömäisen sitkeästi palavan kemikaalin – ja kokeilivat keksintöään. Se toimi odottamattoman hyvin, mallikaupunki paloi kuin pärekori. Me ikivanhat retkeilijät muistamme nuoruudesta amerikkalaisarmeijan ylijäämävarastojen retkikeitinpurkit. Niissä oli napalmia, sitä saattoi polttaa missä vain sen sammumatta.
Hinku päästä Japanin kimppuun tuli kuitenkin kiireen kautta kalliiksi. Kun muualta ei vielä yletetty, amerikkalaiset lensivät Intian puolelta Himalajan (”kyttyrän”) yli ja Kiinan puolella tankaten kohti vihollissaaria. Yli 700 lentokonetta jäi vuorten rinteille, ja niinpä reitti sai nimen ”alumiinipolku”. Perille päässeet koneet saavuttivat vaivoin yhden Japanin merkityksettömän saaren.
Muutos tapahtui, kun pienet Mariaanien saaret vallattiin 2[nbsp]500 kilometrin päässä kohteesta. Saarten ilma-armeijan komentajaksi nimitettiin Curtis LeMay. Tarvittiin vain hetken odottelua ja tehtävään valmistautumista. Polttoainetta lisättiin, koneiden varustusta kevennettiin, napalmin määrä maksimoitiin.
LeMay osoittautui tehokkaaksi tuhoajaksi ja jälkikäteen tekonsa ylistäjäksi. Tokioon maaliskuussa 1945 suoritetuilla lennoilla pudotettiin 1[nbsp]665 tonnia napalmia 41 neliökilometrin alueelle, joka oli yksi maailman tiheimmin asutettuja. Tulos oli sama kuin Dresdenin pommituksissa, mutta Tokiossa kuoli ehkä neljä kertaa enemmän, noin 100[nbsp]000 henkeä. Tuho ei pannut Japania vielä polvilleen, vaan Hiroshimaan ja Nagasakiin pudotetut atomipommit useita kuukausia myöhemmin.
Tekijät eivät katuneet, poliitikot varauksellisesti
Sekä Dresdenin että Japanin kaupunkikohteiden valintaa ja tuhoamisen totaalisuutta on pidetty sotarikoksina. Rikoksiksi niitä ei ole kuitenkaan virallisesti koskaan luettu, eivätkä niitä voittajavaltiot ole suuremmalti anteeksi pyydelleet. Oikeastaan päinvastoin.
Curtis LeMay oli teoiltaan ja sanoiltaan kovis siinä, missä hänen Eurooppaa pommittaneet kollegansa. Japanin kaupunkien tuhoamisesta tuli kuin automaatio, kuuden sijaan tuhottiin 67. LeMayssa piru pääsi irralleen. Hänen toimistaan yläpuolella olleet esimiehet eivät olleet ylpeitä. Napalm oli kiitollinen käyttää, sen koki myös Vietnam.
Kun Japani antautui, tarvittiin toisenlainen kenraali. Douglas McArthur toi saarille miehitysjoukkojen lisäksi valtavan määrän ruokaa, joka säästi ehkä miljoonien hengen lieventäen edessä olleen talven nälänhätää. Presidentti Harry S. Truman selitteli päiväkirjassaan antaneensa käskyn tuhota sotilaallisia kohteita, ei tuhota siviilejä. Ironista on, että Japanin hallitus myönsi vuonna 1964 LeMaylle maan korkeimman ulkomaisille henkilöille annettavan ansiomerkin.
Vuotta myöhemmin LeMayn muistelmissa oli luettavissa hänen lausuntonsa meneillään olleesta Vietnamin-sodasta: ”Me pommitamme heidät takaisin kivikauteen”. Tuota tiedotusvälineet lainasivat mielellään myöhemmin, kun LeMay oli ehdokkaana rotuerottelua kannattavan George Wallacen ollessa varapresidenttiehdokkaana 1968. Myöhemmin LeMay kielsi sellaista koskaan sanoneensa, mutta teot jäivät.
Malcolm Gladwell: Pommittajat. Matka toisen maailmansodan pisimpään yöhön. Docendo 2021.