Muovin haitoista ja hyödyistä opaskirjan laatineet Johanna Kohvakka ja Liisa Lehtinen lisäävät kuluttajan tiedollista tuskaa. Muovihysteria on hyödyttänyt tiedotusvälineiden kohuotsikkojen laatijoita pitkään. Muoviin tukkeutuneet vessajärjestelmät, muoviin tukehtuneet eläimet ja valtamerien pohjat täyttävä muovijäte ovat antaneet median käyttöön parhaita uutisia, siis huonoja sellaisia.
Ongelman nimi ei ole oikeastaan muovi, vaan kertakäyttötalous, kuluttajien tietämättömyys ja haluttomuus tehdä parannusta: vähentää turhaa käyttöä ja kierrättää. Muovikassin ja –pillin korvaaminen puuvillaiseksi tai paperiseksi eivät pelastakaan maailmaa.
Tanskan ympäristöministeriön julkaiseman tutkimuksen mukaan tavallisesta puuvillasta valmistettua kangaskassia tulee käyttää 7[nbsp]100 kertaa ja luomupuuvillasta valmistettua kangaskassia 26[nbsp]000 kertaa ennen kuin sen ympäristövaikutukset olisivat samansuuruiset kuin tavallisella kertakäyttöisellä muovikassilla.
Kirjoittajien edustama viileä järjenkäyttö ei anna perusteita äkkinäisille päätöksille. He esittävät runsaasti esimerkkejä siitä, miten kansansuosiota haalivat päättäjät voivat eksyä jopa pahentamaan tilannetta. Kaiken alku ja loppu: kulutuksen vähentäminen sekä käytetyn materiaalin mahdollisimman tehokas hyödyntäminen.
Vaatetuskauppa polkee muotimarkkinoinnillaan harkintakykyämme. Jopa suomalaisetkin – jotka eivät käytä kovin paljoa rahaa pukeutumiseen muihin länsimaihin verrattuna – voisivat vähentää uuden ostamista. Esimerkiksi jättämällä vain yhden t-paidan ostamatta voi kuitata yhden kangaskassin ympäristöpäästöt.
Tekijät muistuttavat, että kierrätykseen pantavat muovit on ensinnäkin tunnettava, lajiteltava ja puhdistetta. Kuluttaja on tästä monimutkaisuudesta vielä täysin pihalla. Neuvoja satelee: vaatteita ei tulisi pestä turhaan. Mutta miten toimii se ministeri Maria Ohisalon ystävä, joka kuulemma esiintyy julkisuudessa vain yhdessä ja samassa jakussa? No, onneksi kirjan tekijät antavat neuvon: pesun sijasta tuuleta.
Toivottavasti tuulettaa. Yksi kummallisimmista ehdotuksista on tamponin tai muiden vastaavien käytön korvaaminen pestävillä tumpuilla, räteillä tai jopa ns. kuukupeilla. Viimeksi mainittuja väitetään jopa vaihtoehdoiksi muoveille (taitavat olla kumipohjaisia). Siitä vain liottamaan maailman pelastukseksi! Tai ehkä tuulettamaan?
Se kirjasta käy selväksi, että moni äkkikieltoon ja korvaavaan materiaaliin turvautuva voi toimia haitallisesti. Kirja tarjoaa myös mallikuvia- ja tunnuksia muovituotteisiin prässätyistä tunnistuskoodeista. Kun niistä yrität saada taloyhtiön roskiksessa selvää, päätöksenteko eri roskapönttöjen välillä on kuin pakkohepreaa, ei mene perille.
Veroilla kompensoiminen on pelkkää anekauppaa
Rahaa käyttöönsä valtiontalouteen kaipaava poliitikko näkee kauniita unia verojen autuaallisuudesta. Kirja kertoo vapaasti tulkitun tarinan, miten muovikassit joutuivat Suomessa maksullisiksi.
Kaikki alkoi siitä, että presidentti Urho Kekkonen ja ulkoministeri Väinö Leskinen palasivat lentokoneella Moskovasta. Vastaanottoseremonioiden yhteydessä valokuvaajien huomio kiinnittyi rähjäiseltä vaikuttaneen Leskiseen ja hänen muovikassiinsa, joka näytti sisältävän keskimääräisen tax-free-annoksen.
Kassin valmistaja Amerplastin propellipäät keksivät oivan suurelle yleisölle osoitetun kilpailuidean: ”Mitä Leskisen muovikassissa on?” Siitä seurasi: Leskinen suuttui ja ajoi Vähittäiskaupan hallituksen jäsenenä muovikassit maksullisiksi. Tämä taitaa olla niitä kaupunkilegendoja suoraan 1970-luvulta. Vuosikymmenethän sen jälkeenkin muovikasseja sai yhä ilmaiseksi.
Synnin hyvittäminen rahalla ei ole aitoa maailman parantamista. Vähänkin keskimääräisesti toimeentulevilla on aina varaa maksaa lentämisen, yksityisautoilun, sokerin, alkoholin tai veneilyn synneistä valtiolle entisten kunnon katolisten tapaan aneita. Köyhät joutuvat toki kyykistymään.
Hyvät ohjeet, suuret huolet
Liike-elämä yrittää palauttaa haitta-ajatuksiamme puolivillaisin kikoin.
Euroopan muoviyhdistys kehottaa tuottajille suunnatussa oppaassa välttämään termejä: ”vihreä”, ”kestävän kehityksen mukainen” tai ”ympäristöystävällinen”. Väite biohajoavuudesta voi olla pötyä. Silti pelottelusota muovia vastaan toimii hyvin, kun se vähentää kulutusta ja jätteiden hylkäämistä luontoon.
Suomi on kierrätyksen mallimaa, kun tarkastellaan vaikkapa pullopantin vaikutusta. Alumiinitölkeistä palautuu 94 prosenttia ja lasipulloista 87 prosenttia. Muovisen PET-pullot hiilijalanjälki on vain yksi kymmenes osa neitseellisen pullon hiilijalanjäljestä. Muu maailma ei pysty samaan.
Euroopan parlamentin päätös kertakäyttöisten muovien kieltämisestä 2021 mennessä kuulostaa hyvältä. Mutta miksi tuottajien on maksettava rahassa siitä, että esimerkiksi kalastusverkon veteen hukkaamisesta on korvausvastuussa valmistaja? Ei tilanne rahastamalla parane, kuluuhan auton rengas 20-prosenttisesti pölynä tienposkeen, vaikka panttimaksu niihinkin liittyy.
Näin EU ei kykene miettimään syntyjä syviä, onpa jopa vapauttanut kuluttajat vastuusta, vaikka massojen käyttötavoistahan tässä on kysymys. Olisiko veitsen valmistaja vastuussa murhasta, polkupyörän valmistaja korvausvelvollinen Kolera-altaaseen heitetystä fillarista?
Kirjan ulkopuolelta: hilpein uutinen maapallon pelastamisessa on tuore tieto siitä, että välttääkseen lentämistä nuori – pohjoismaalaista järjenkäyttöä kyseenalaisesti mainostava – teinityttö, aikoo matkustaa valtameren yli purjehdusveneellä. Hän aiheuttaa valtaisan nettiyhteysmylläkän itsensä ja muun maailman välille. Sillekin on laskettavissa huolestuttava hiilijalanjälkikuormitus. Mutta se ei liity kysymykseen muovinkäyttömme aiheuttamista ongelmista, kertoopahan vain, miten nuorikin ihminen osaa toteuttaa narsistista minäänsä. Ilmiö tämäkin: teinityttö jeesustelee.
Johanna Kohvakka & Liisa Lehtinen: Hyvä, paha muovi. Vähennän viisaasti. Minerva 2019.