Kalevi Kalemaan kokoama materiaali sisältää puheiden lisäksi jälkipolvien laatimaa muistinvaraista tekstiä (Sokrates 469-399 eaa.) sekä puolustukseksi tai selitykseksi kirjoitettua tekstiä.
En ole laatinut tilastoa – eikä Kalemaakaan – siitä, missä määrin kirjoitettu tai puhuttu on koitunut mahdolliselle syytetylle onneksi. Yllättävän moni hienon vetoomuksen vankityrmässä luonut on saanut tuomion, ankarankin.
Varsin usein on ollut kyse valtaa pitävien kärsivällisyyden loppumisesta. Yksilö tai ihmisryhmä on väittämillään kyennyt asettamaan auktoriteetit jopa niin noloon asemaan, ettei ole jäänyt jäljelle muuta kuin häirikön polttaminen roviolla tai hirttäminen – muista menetelmistä puhumattakaan.
Vastaväitteet vai uhmakkuus?
Syytettynä on oltava varpaillaan. Kuinka suunnitella puolustus, kuinka kyetä vetoamaan tuomitsemiseen halukkaisiin? Uhmakkuus voi koitua kohtalokkaaksi, mutta toisaalta, jos juuri mitään menetettävää ei ole, ainakin jälkipolvet saattavat ihailla rohkeutta ylivoiman edessä.
Eteläafrikkalaisen ihmisoikeustaistelija Nelson Mandelan vankilassa oloaika venyi kolmen vuosikymmenen mittaiseksi. Hänen puolustuspuheestaan vuonna 1964 muodostui apartheidin henkinen klassikko. Hän oli istunut jo kolme vuotta rangaistusvankina ja oli pääsyytettynä. Hän otti suuren riskin tunnustaessaan ”syntejään”:
”En kiellä, ettenkö olisi suunnitellut sabotaasia. En suunnitellut sitä uhkarohkeuttani enkä siksi, että rakastaisin väkivaltaa. Suunnittelin sitä tyynen ja vakaan harkinnan jälkeen, tutkittuani poliittista tilannetta, joka oli kehittynyt sen jälkeen kun valkoiset monien vuosien aikana olivat tyrannisoineet, käyttäneet hyväkseen ja sortaneet kansaani.”
Mandela kieltää kuitenkin olleensa terroristi. Toisaalta puolustuksen heikkous oli se, että hän hyväksyi väkivallan, ja se oli syyttäjien näkökulmasta selvä ratkaiseva synti. Mandela oli siis halukas tieten tahtoen istumaan ja pitkään. Kehitys hänen pitkän vankeutensa aikana kulki Etelä-Afrikassa kuitenkin kohti suurta muutosta. Apartheid oli yleismaailmallisesti järjen ja moraalin vastaista.
Älä vitsaile vakavassa paikassa
Palava totuus -teos saa merkillisiä lisäpiirteitä, kun siinä esitellään toisen maailmansodan aikaan sijoittuvaa englantilaisen kirjailija P. G. Wodehousen tapausta. Hän asui sodan alussa Belgiassa mutta joutui saksalaisten vangiksi. Tämä Mr. Jeeves –hupailuista maailmanmaineeseen noussut kirjailija sai mahdollisuuden: vankileirin sijaan hän voisi esiintyä natsien radio-ohjelmissa.
Tästä osallistumisesta saksalaisviihteen tekoon hän sai maanpetturuussyytöksiä kotimaassaan. Wodehousella ei ollut käsitystä huumorin ja politiikan rajalinjoista, niinpä hän synnin tunteitta hupaili vihollisen radiossa.
Hän sai puolustajakseen myöhemmin yhtä kuuluisan kirjailijan, Georg Orwellin, joka näki, että kyseessä oli väärinkäsitys ja että Wodehouse oli vain poliittinen tyhmyri. Tämän radio-ohjelman tekstikatkelmia on hauska lukea sekä Orwellin puolustavia selityksiä. Kun Wodehousea vietiin vankilaan, hän lausahti: ”Ehkä minä tämän jälkeen kirjoitan vakavan kirjan.”
Wodehousen radio-ohjelmat ovat esitettyjen muistikuvien perusteella hömppäviihdettä, keveätä suunsoittoa. Selville ei käy, mitkä lauseet on kirjoittanut Orwell hänen pelastamisekseen vuosia kestäneeltä massiiviselta parjaukselta. Ilmiselvää kuitenkin on, että Mr Jeevesin kirjoittaja oli patologinen pilailija, joka ei käsittänyt muiden haudanvakavuutta.
Löysässä hirressä
Kun suomalainen ompelija Martta Koskinen oli otettu kiinni maanpetoksellisesta toiminnasta ja tuomittu kuolemaan kesäkuun 15. päivänä 1943, hän kirjoitti armahdusanomuksen, johon presidentti Risto Ryti ei ollut halukas suostumaan. Vetoomus on liikuttava, tuomio kertoo valtiojohdon sodan aikaisesta kylmyydestä pettureita kohtaan.
Toisaalta Hella Wuolijoen – Josif Stalinin metastaasin – onnistui välttyä samalta tuomiolta, silloin armahduksen takana olivat Stalinin pahin suomalainen vihollinen vaimoineen: Väinö Tanner (sd.).
Tuohon yhteyteen olisi ollut samalle vuosikymmenelle sijoittuneen puheen julkaisun paikka: Risto Rytin kuuluisa puolustuspuhe taannehtivaan lakiin perustuneessa sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä.
Selittelyn yksiä ennätyksiä on saksalaissyntyisen ydinpommin kehittäjän J. Robert Oppenheimerin puhe Los Alamosissa sodan jo loputtua. Hän kuvaili pommin kehittämisen alkuvaihetta kiireeksi ehtiä ennen kuin vihollinen saa valmiiksi samanlaisen tuhoaseen, ja että ilman tuota keksintöä sodan voittaminen voisi liiaksi pitkittyä.
”… maailmassa ei todennäköisesti ollut Yhdysvaltoja parempaa paikkaa, missä atomiaseiden kehittämisellä olisi parempi todennäköisyys johtaa järkevään lopputulokseen ja pienempi mahdollisuus johtaa katastrofiin… Ei ole mahdollista olla tiedemies, ellei usko, että tieto maailmasta ja sen antama valta on ihmiskunnalle luontaista ja että tietoa käytetään sen levittämiseen valmiina kantamaan sen seuraukset.”
Vetoomus muiden puolesta
Neuvostoliiton ydinfyysikko oli puolestaan Andrei Saharov, jonka voi katsoa toimineen Oppenheimeriin verrattuna humaanimmin. Saharov oli arvostettu, Nobelin rauhanpalkinnon saanut toisinajattelija. Hänet oli vaimonsa kanssa eristetty syrjäiseen Neuvostoliiton kolkkaan, josta hän uskalsi poliittisen ilmapiirin vapauduttua lähettää vetoomuksen valtaan nousseelle Mihail Gorbatshoville.
”Aivan erityisesti – vaikkei yleistä periaatepäätöstä asiassa ole tehty – pyytäisin Teitä toimimaan kaikkien edellä mainitsemieni mielipidevankien vapauttamiseksi. Menen henkilökohtaisesti takuuseen jokaisen korkeasta moraalista, kansalaiskunnosta, rehellisyydestä ja uhrautuvaisuudesta.”
Palava totuus. Historian merkittävimmät puolustuspuheet (toim. Kalevi Kalemaa). Into 2017.