Valtiotieteen tohtori, eversti evp. Pekka Visuri lyö kokoamallaan kenraali Waldemar Erfurthin 1941-muistelmateoksella vahvat todisteet ns. erillissotateoriaa vastaan. Erfurth kertoo kirjassaan, kuinka Suomi oli sitoutunut Barbarossa-suunnitelman yhteistyökumppaniksi. Toiveet ja todellisuus vain yllättivät: jo puolen vuoden sotimisen jälkeen tappiot ja sodan pitkittyminen kylvivät epäuskoa.
Hävityn talvisodan jälkeen Hitlerin Saksa alkoi vihjailla Suomelle kohta avautuvasta mahdollisuudesta saada menetykset takaisin korkoineen. Yhteistyö Saksan kanssa ei maailmansodan jälkeen ollut ylpeilyn aihe. Siksipä Mannerheimkin muistelmissaan aktiivisesti unohti saksalais-suomalaiset yleisesikuntaneuvottelut Salzburgissa, Zossenissa ja Helsingissä ennen 1941-kesähyökkäystä itään. Keskusteluja kävivät sotilaat, eivät poliitikot tai diplomaatit.
Suomi valmistautui hyökkäykseen huolellisesti, vaikka yhteistyö natsien kanssa myös arvelutti. Yleinen liikekannallepano naamioitiin harjoitukseksi, mutta jo saksalaissotilaiden kuljetukset läpi Suomen pohjoiseen ja suomalaisten palopuheet kyllä paljastivat aikomukset. Stalin tiesi, mitä tuleman piti, mutta kun hetki oli koittamassa, hän ei uskonut sotaan vielä kesäkuun lopulla.
Kumppanit yhtä hyväuskoisia kuin Stalin ennen talvisotaa
Natsi-Saksa pullisteli ja kuvitteli hyökkäyksen itään tulevan suoritetuksi syksyn kuluessa. Talvi pysäytti saksalaiset jouluun mennessä kuten Napoleoninkin. Suomalaissotilaat olivat siinä uskossa, että sota päättyisi jo ennen sadonkorjuuta. Ja tuossa uskossa oli kenraali Waldemar Erfurthkin, joka kesäkuun 12. päivänä ilmoittautui kenraalieversti Halderille.
Halder komensi Erfurthin Suomeen ja olemaan yhteydessä Mannerheimin johtaman pääesikunnan kanssa. Komennus olisi aika lyhyt: kunnes ”suuri ratkaisu” olisi tehty, puna-armeijan jäännökset ajettu Jäämeren rannoille ja koko pohjoinen Venäjä puhdistettu. Erfurth palaisi Berliiniin muutaman viikon kuluttua. Kyse oli siis saman mittaluokan optimismista, mikä koitui kymmenien tuhansien Stalinin sotilaiden kohtaloksi talvisodan suurissa mottitaisteluissa.
Jatkosodan pitkittyessä Halderin päiväkirjamerkinnät saivat tummia sävyjä. Saksan 200[nbsp]000 miehen joukot pohjoisessa Suomessa osoittautuivat saamattomiksi. Monelle metsä oli pelottava, pitkät kulkuyhteydet ja kylmenevä syksy pysäyttivät etenemisen. Neuvostoliitto ei ollutkaan korttitalo, vaan valtaisa manner jonka kansa kesti kituliaatkin olosuhteet. Kuinka monta kertaa muuten on tälläkin vuosikymmenellä ennustettu, että Putinin Venäjä romahtaa ”ensi vuonna”.
Usko nopeaan voittoon alkoi lopahtaa jo ennen kuin sotaa oli kestänyt täyttä kuukauttakaan. Suomalaisjoukkojen tappiot olivat järkyttäviä, hyökkääminen kulutti mieslukua ja materiaalia. Tasavallan presidentti Risto Rytin vieraillessa päämajassa Mikkelissä, tämä istutti ennen paluumatkaansa Erfurthin marsalkan salonkivaunuun vierelleen.
Herrojen välistä keskustelua olivat kuuntelemassa pääministeri Rangell, puolustusministeri Wallden, eduskunnan puhemies Hakkila ja kenraalit Hanell ja Airo. Sotaa oli käyty vajaan kuukauden ajan. Erfurth kertoo: ”Lopuksi Ryti kysyi, kestäisikö sota vielä yli syksyn. Tällainen mahdollisuus näytti huolestuttavan häntä.”
Siis noin pian mieliala Suomessa oli saksalais-kenraalin havaintojen perusteella maan presidentinkin lausumana latistumassa uhosta pitkittyväksi alistumiseksi.
Paljon kertova on Erfurthin kuvaus keskustelusta Mannerheimin kanssa lokakuussa, kun hyökkäyssotaa oli kestänyt runsas kolme kuukautta. Mannerheim kysyi lounaalla: ”No niin, Te olette muuttamassa Mikkeliin, vai”? Erfurth tähän: ”Näyttääkö nyt siltä, että minun pitää olla esikuntani kanssa talven yli Suomessa”? Mannerheim oli vastannut nopeasti mutta sydämellisesti: ”Kyllä, useita talvia, useita talvia.”
Herrasmiehiä loppuun saakka
Varsinkin Erfurthin jo pari vuotta sitten ilmestyneessä jatkosotaa käsittelevässä päiväkirjassa ilmenee hänen ja Mannerheimin molemmin puolinen kunnioitus. Saksalainen saa useaan kertaan ehdotuksiaan läpi, ja niistä on todella hyötyä. Kun Saksan ja Suomen häviön hetki on totta, Erfurthin lähtö saa liki liikuttavat piirteet, kun Mannerheim varustaa hänet paluumatkalle herkuin ja lahjoin.
Myös talvisotaa raportoivassa päiväkirjassa on lämpöä, jota herrasmiehet tunsivat toisiaan kohtaan. Erfurth on välillä kuin sielunhoitaja, joka kantaa huolta marsalkan terveydestä ja päämajan sisäisistä jännitteistä, joista kirja antaakin arvokkaita ulkopuolisen havaintoja.
Vaikka saksalaisten ja suomalaisten välillä käytiin ankaria riitoja – vaikkapa kuljetuskapasiteetin jakamisesta – nämä herrat nauttivat toistensa seurasta. Marraskuun toisella viikolla he viettivät vapaamuotoisen illan: ”Olin ainoa vieras. Mannerheim oli hyvin huomaavainen ja hemmotteli minua kovasti.. Mannerheim oli hyvällä tuulella.. Vietimme oikein kauniin illan.”
Entä jos sittenkin erillissota?
Visurin kommentit ja koko kirja korostavat Saksan ja Suomen selvää liittolaisuutta. Mannerheimin antama päiväkäsky heti hyökkäyksen alettua hirvitti osaa suomalaisvaikuttajia:
”Kutsun Teitä kanssani pyhään sotaan kansakuntamme vihollista vastaan. Sankarivainajat nousevat kesäisten kumpujen alta jälleen rinnallemme tänään, jolloin lähdemme Suomelle turvatun tulevaisuuden luodaksemme Saksan mahtavien sotavoimien rinnalla ja asetovereina vakain mielin ristiretkelle vihollisiamme vastaan.”
Se oli sanamuodoltaan Hitlerin antaman julistuksen kaltainen. Suoranainen onni ja ihme oli, että kaikesta yhteissotimisesta huolimatta liittoutuneiden kolme suurta johtajaa kuitenkin olivat valmiit käsittelemään Suomea sodan jälkeen hellemmin kuin muita Saksan rinnalla sotineita. Siis Suomen kumppanuus Hitlerin kanssa koettiin lievemmäksi synniksi, eikä Stalin sanellut esimerkiksi kuolemanrangaistuksia johdollemme, joita kotikommunistimme olivat kyllä toivoneet.
Miksi Stalin oli niin ”lempeä”? Ehkä historioitsija Jukka Seppisen muistutus hänen uusimmassa kirjassaan ”Itsenäinen Suomi vakoilun maailmassa 1917-1945” selittää asian. Liittoutuneiden johtajien Teheranin neuvottelun jälkeen suurvaltajohtajat tunnustivat USA:n presidentti Rooseveltin aloitteesta Suomen taistelun Neuvostoliittoa vastaan erillissodaksi. He päättivät, että Suomi neuvotellaan irti sodasta. Johtopäätös: keskustelu erillissodasta siis jatkuu yhä. Visurinkin toimittamasta kirjasta huolimatta.
Pekka Visuri: Saksan kenraali Suomen päämajassa 1941. Suomalais-saksalainen yhteistyö Waldemar Erfurthin päiväkirjan valossa. Docendo 2017.