Suomi eli sotien jälkeisinä vuosina pelonsekaisissa tunnelmissa. Moni ennusti kommunismin saavan yliotteen maastamme. Todellisuudessa harvalukuinen joukko oli kuitenkin se, joka ryhtyi käytännön maasta pakenemisen valmisteluun. Jotkut pelkäsivät maan itsenäisyyden puolesta, pieni joukko halusi paeta maasta mahdollisten henkilökohtaisten epäselvyyksien vuoksi.
Livahtamiseen suunniteltiin eri metodeja. Tietyt avainhenkilöt ilmoittelivat lehdissä keräävänsä muuttajia kokoon ja etukäteismaksua vastaan: ”laiva tiedossa”. Kyse oli siis eräänlaisesta ihmissalakuljetuksesta, joissa avainhenkilö itse oli kuitenkin lähdössä mukaan. Sen verran reilumpaa ilmiö oli viime vuosien Välimeren toimintaan verrattuna. Lähtöön valmistautuvat myivät omaisuutensa, tarkoitus oli olla palaamatta takaisin. Moni lähtijä oli vailla passia.
Johanna Pakola on huolellisesti luetteloinut ja kuvannut moottorikaljaasi Vernalla matkaan aikoneet. Heitä kertyi yhteensä 25 henkeä, joista kolme alaikäisiä. Lähtijöitä yhdisti pelko Suomen kohtalosta sekä unelmat elämästä ja toimeentulon paranemisesta vaikkapa Australiassa, Brasiliassa, Argentiinassa tai Amerikassa.
Joukon keskeinen kokoojahenkilö oli Tauno Savola, Etelä-Afrikassa toimineen lähetyssaarnaajan poika, hänen poikansa Veikko oli viettänyt lapsuusvuosiaan Ruotsissa ns. sotalapsena. Taunon ryssänviha oli jyrkkää ja äänekästä. Hän oli ottanut osaa punakapinan kukistamiseen ja Aunuksen sekä Viron vapautusretkiin.
Verna ei ollut priimakunnossa. Se oli rakennettu 1901 Nauvossa, vailla piirustuksia, se oli pituudeltaan 17 metrinen, leveys 5,8 metriä ja syväys 2,5 metriä. Se oli purjealus, jonka pieni kone ei ollut riittävä pitämään alus reippaassa tuulessa varmuudella halutussa suunnassa. Se oli kokenut jatkuvia korjaustöitä ja nähnyt ikänsä aikana monta erilaista omistajaa.
Osallistujiin lukeutui kirjava joukko osaajia sekä osaamattomia matkaan lähteneitä maakrapuja. Oli kokenut laivuri, sähköasentaja, sormistaan näppäriä korjaajia ja Vernaan asennetun 20-hevosvoimaisen koneen käytöstä jotakin tietävä.
Onnekkaimmat eivät päässeet matkalle
Vernan köydet irrotettiin Uudessakaupungissa lauantaina syyskuun 18. päivän varhaisena aamuna 1948. Paattia oli kunnostettu, matkaan lähtöä lykätty ja kirjaustöitä tehty. Laivaan oli lastattu huomiota herättävä määrä polttoainetta ja liki parin kuukauden eväät. Kauppojen hyllyt olivat tyhjentyneet ennen lopullista päätöstä. Punaisten miehittämä Valtiollinen poliisi oli saanut vihiä aikomuksista ja kyttäsi maasta luvatta lähteviä. Vernan kohdalla tarkkaavaisuus lopahti.
Moottorikaljaasi suuntasi Uudestakaupungista kohti Isokaria, sen ohi Ahvenanmaan pohjoispuolista reittiä Itämeren suuntaan, ehkä kohti Tanskaa, Ranskaa tai Englantia. Esimerkiksi jossakin Englannin satamakaupungissa alus joidenkin muiden jo toteutuneiden matkojen tapaan olisi myyty ja rahat vaihdettu matkalippuihin valtameren ylittävään alukseen.
Tuon lauantaipäivän kuluessa Vernasta tehtiin muutamia havaintoja. Pari ahvenanmaalaista jahtia havaitsi Vernan olevan matkalla purjein. Tunnistaminen oli helppoa, koska alus oli liikkunut niillä vesillä vuosikausia esimerkiksi halkolastissa. Nyt kannella oli näkynyt pari henkilöä tutkimassa merikorttia. Verna oli kulkenut silminnäkijän mukaan väärältä puolelta merimerkkejä.
Tuuli oli tuona lauantaina jo varsin navakkaa, 8-11 metriä sekunnissa ja nouseva, mikä varsin voimattomalla koneella kulkevalle alukselle oli aika haastava. Ahvenenmaan pohjoisen niemialueen, Getan rannalla kello kahdeksan tietämillä ulkona ollut kalastaja oli kuullut laivan koneäänen, ehkä Vernan, mutta ääni oli lakannut äkisti. Hänellä olisi ollut vain pieni vene, ja koska merenkäynti oli koventunut, hän ei lähtenyt pimeään tekemään lisähavaintoja.
Seuraavana aamuna Vernan mahdollisen kulkureitin varrelta löydettiin ensimmäiset ruumiit ja kaljaasin palaset. Muutaman päivän mittaan löydettiin esineistöä ja papereitakin, mutta hylkyä ja muita uhreja ei havaittu. Aluksen katoaminen oli huomiota herättävä uutinen, mikä sai poliisinkin suorittamaan kuulusteluja.
Epäröineille ja matkasta poisjääneille tieto oli järkytys ja henkiinjäämisen onni. Eräs forssalainen liikkeenharjoittaja oli sijoittanut matkaan 210[nbsp]000 markkaa saadakseen puolisonsa ja kaksi lastaan pois Suomesta. Määränpää olisi ollut Argentiina. Hän oli myynyt jo talonsa, mutta hänen vaimonsa oli nähnyt pahoja enneunia tulkiten ne varoituksiksi. Sijoituksestaan liikemies sai takaisin 160[nbsp]000 markkaa. Menetys oli kannattava.
Muuan helsinkiläinen pariskunta perui matkansa, kun heidän poikavauvansa oli vasta kolmen kuukauden ikäinen. Muitakin onnekkaita oli.
Minne Verna katosi?
Johanna Pakolalta tuntuvat tarinan ainekset loppuneen kesken, koska kirjan loppuosa käsittelee Eeva-kaljaasin purjehdusta Amerikkaan. Vernan kyydissä olleista on yksilöityäkin tietoa, mutta koska todistajia ei henkiin jäänyt, uponneen aluksen tarina päättyy kuin seinään. Eevan matka oli pitkä, vaivalloinen ja monipolvinen, mutta tämä hiukan kookkaampi alus pääsi perille Miamiin. Kertomus lähdöstä oli verrannollinen Vernan tapaukseen, onnekkaampi vain.
Ärsyttävää näissä tarinoissa on, ettei kirja tarjoa tarkempia paikkakohtaisia tietoja. Finnögrund ja Gröndahl ovat tuiki tuntemattomia paikkoja. Missä kohtaa Getan niemimaata havaintoja tehtiin, miksi kirjaan ei ole liitetty merikarhujen arvuuttamia reittioletuksia, saati karttoja?
Salaliittoteorioitakin syntyi. Tietojen puute herätti arveluja ja vaikkapa Neuvostoliiton kauhu sekin mielikuvituksen luomia aavekuvia. Spekuloitsijat epäilivät, ettei Verna uponnutkaan, se olisi kaapattu. Syynä oli mittaamattoman arvokas lyijyesiintymästä kertova kartta, ja että matkustajat olisivat vieraan valtion vankeina.
Yhden teorian mukaan se olisi törmännyt ajomiinaan. Rannoilta löydetyssä rojussa ei ollut kuitenkaan merkkejä räjähdyksestä. Uutis- ja huhunikkarit saivat aikanaan töitä, eikä ihminen tuossa suhteessa ole paljoa viisastunut: vertailkaapa noita arveluja myöhempään Estonia-tapaukseen.
Johanna Pakola: Mereen kadonneet. Vernan viimeinen matka 1948. Minerva 2020.