Helsingin Pitkänsillan kyljet todistavat sen olleet punakapinan aikoina huhtikuussa 1918 kaupunkiin tulleiden saksalaisten tulituksen kohteena.
Kun saksalaisen Itämeren divisioonan joukot lähtivät yhdessä suojeluskuntalaisten kanssa valtaamaan punaisten tukialuetta Siltasaaressa, he käyttivät vangiksi ottamiaan punaisia ihmiskilpinä. Vangit pakotettiin Pitkäsillalle hyökkääjien suojaksi. Siltaa puolustaneet punaiset ampuivat, kunnes totesivat tulijat omiksi. Samaa metodia oli käytetty hetkeä aiemmin ruotsalaisen teatterin valtauksessa.
Sillasta on historian saatossa muutenkin tullut kahden eri maailman, punaisen ja valkoisen raja. Pohjoisella puolella olivat voimakkaasti työväestön asuttamat kaupunginosat, etelä taas oli herrojen aluetta. Osuusliike Elannonkin alkuhistoria tarjoaa esimerkin tästä rajanvedosta. Elannon johtoon nimitetty Väinö Tanner (sd.) halusi yrityksen sijoittavan myös eteläisen Helsingin kantakaupungin kiinteistöihin, kovemman vasemmistolaisen linjan kannattajat taasen näkivät se vain porvareiden pönkittämisenä.
Presidentti Urho Kekkosen puhujavierailua Pitkänsillan pohjoispuolelle luonnehdittiin aikoinaan sovinnon eleenä. Samalla UKK teki teollaan niin sisä- kuin ulkopolitiikkaakin, ketun häntä kainalossa.
Suomi on täynnä sotiin liittyvää
Helsinkiin perehtynyt tietokirjailija Pauli jokinen kertoo kirjassaan, kuinka sotamme ovat nähtävillä vieläkin pääkaupunkiseudun rakennetussa ympäristössä. Krimin sodan aikaiset rakennelmat alkaen Suomenlinnasta levittäytyvät kauas kantakaupungin ulkopuolelle. Eteläinen Suomi oli osa suurta suunnitelmaa, jolla silloista Pietaria suojeltiin.
Asemia toteutettiin tuhansien ihmisten työllä. Tänään noita suojeltuja kohteita kannattaa tutkailla etukäteen tietoja hankkien. Retkiä ja kirjoja on saatavilla. Monasti kohteet ovat hävinneet huomaamattomiksi ja yhtä monessa tapauksessa ne voi havaita vain hyvien neuvojen avulla. Kulkupuheet romantisoivat tarinoita usein hölynpölyksi.
Esimerkkinä edellä mainitusta käyköön juttu akateemikko Alvar Aallon kotitalon pihapuusta. Sen tynkä törrötti urheilukentän puoleisella rinteellä ainakin 1960-luvulla. Kouluaikana meille kerrottiin, että puuhun oli törmännyt alasammuttu puna-armeijan lentokone, jossa oli vaaleatukkainen nainen konekivääriampujana ja joka olisi tulittanut pistoolillaan koneen hylkyä lähestyneitä kaupunkilaisia.
Tarina saakoon tässä hiukan luotettavampaa selkoa. Kyseessä oli talvisodan alussa idästä lähestyneet pommikoneet, joista yhteen joko Taivaskallion tai Ilmalan ilmatorjunta osui. Kone räjähti maahan syöksyessään palasiksi, kaikki koneessa olleet paloivat, ja kaikki olivat miehiä. Näin Jokinen pilasi jännittävän yksityiskohtaisen tarinamme.
Kuten tänä päivänäkin lentokoneiden maahan syöksyissä tapahtuu, joissakin munkkiniemeläiskodissa saattaa olla yhä jokunen palanen tuosta koneesta. Ensiapu onnettomuuksissa kohdistuu usein aluksi esineistöön.
Vahinkoja, paljon vai vähän?
Suurimmat kauhunhetket Suomi koki, kun vihollinen onnistui surmaamaan itse sodankäyntiin viattomia siviilejä. Esimerkiksi nykyisin rajantakaisen Elisenvaaran pommitus tappoi kerralla yli sata suomalaista naista ja lasta. Tapahtuma oli niin hirveä, että siitä kiellettiin kertomassa julkisuudessa.
Iso Roobertinkadulla koettiin vastaavanlainen murhenäytelmä, kun elokuvateattereista ulos tulleet ihmiset kiiruhtivat kohti pommisuojia. Keskelle väkijoukkoa osunut 250-kiloinen pommi surmasi yli 50 ja haavoitti noin 120 ihmistä, valtaosa lapsia ja nuoria. Muistolaatta Iso Roobertinkadun Erottajan puoleisessa päässä kertoo tapahtumasta.
Viholliskoneista kyettiin yleensä varoittamaan hyvissä ajoin, mutta aina ei onni ollut myötä. Neuvostodiktaattori Josif Stalin käynnisti jatkosodan viimeisen vuoden 1944 talvella ankarat ns. terroripommitukset, jotka kohdistuivat paljolti asutuskeskuksiin. Suuri osa pommituksista torjuttiin niin asein kuin kekseliäisyydellä. Öisin Helsinki ”valaistiin” vaikkapa Vuosaaren tai Espoon Soukan suuntaan niin, että pommilastit putosivatkin vääriin, vaarattomiin kohteisiin.
Niinpä jatkosodan päätyttyä Helsinkiin liittoutuneiden valvontakomission johtaja ja Stalinin luottomies Andrei Zdanov hämmästyi asettuessaan majapaikkaansa hotelli Torniin. Vaikka pommitusten jälkiä oli selvästi näkyvissä, hän oli pettynyt. Niin pommikoneitten miehistö kuin Helsingissä toimineet maanpetturit olivat kertoneet Stalinin mieliksi liioiteltuja tietoja tuhoista.
Pitkänsillan lisäksi pommitusten arpia on näkyvissä tänäänkin. Kansallismuseon ulko-ovessa on pyöreä reikä, jonka on aiheuttanut punakapinan aikana ammuttu luoti. Hietalahdentorin laidalla oleva Teknillinen korkeakoulu oli huono onninen. Se kärsi suuria vahinkoja niin talvi- kuin jatkosodissakin. Jälkiä näkyy Lönnrotinkadun puoleisessa kivijalassa.
Puna-armeijan pommikoneet osuivat myös kuvaannollisesti omaan nilkkaansa. Helmikuun suurpommituksissa 1944 vihollinen tuhosi oman suurlähetystönsä.
Sattuessanne Suomen Pankin edustalle kiinnittäkää huomio J. V. Snellmanin patsaan jalustan pommien aiheuttamiin jälkiin. Vanhan kirkon puiston, ns. ruttopuiston muistomerkeistä usea on omistettu sotilaille: yksi 54 saksalaiselle vuoden 1918 valtauksessa kaatuneelle, yksi 16 valkokaartilaiselle ja Viron vapaussodassa kuolleille suomalaisille vapaaehtoisille.
Pääkaupunkimme ympäristöineen tarjoaa suuren joukon sotiin liittyviä muistoja. Sankarillisia ja surullisia.
Pauli Jokinen: Sunnuntaikävelyllä sotien ajan Helsingissä. Reittejä pääkaupunkiseudun sotahistoriaan. Minerva 2017.