Tuoreessa Kanava-lehdessä (3/2022) valtiotieteen tohtori, poliittisen historian dosentti Hannu Rautkallio kertoo kokemaansa ajalta, jolloin Neuvostoliitto romahti ja maan kommunistipuolueen arkistot avattiin tutkijoille joulukuussa 1991.
Rautkallio pääsi aloittamaan työnsä Moskovan arkistossa heti seuraavan vuoden alussa, tammikuussa 1992. Hän joutui eräänlaiseksi pakastetun suomettuneisuuden silmätikuksi – niin vaikeaa Suomen valtaapitäville oli nähdä Urho Kekkosen ajan kriittistä arviointia. Sama koskee tänä päivänäkin ihmeteltäessä Mauno Koiviston halua jatkaa menettelytapoja idänsuhteiden vaalimisessa.
Rautkallio toteaa, ettei KGB:n historialliseen toimeksiantoon kuulunut Suomen osalta suinkaan maamme yhteiskuntajärjestelmän äkkinäinen muutos, koska hänen mukaansa kaikki toimet kohdistuivat Kekkosen sisäpoliittisen vallan vahvistamiseen. Kyse on oman kansallisen identiteettimme historiallisista häiriöilmiöistä. Kirjoittajan mukaan niitä oli vielä 2000-luvun alkaessakin vaikea kunnolla analysoida voimakkaiden torjuntareaktioiden vuoksi. Rautkallio päivittelee:
”Kuinka moni suomalainen historiantutkija vielä Neuvostoliiton romahtamisen jälkeenkään viitsi mainettaan ja karriääriään pilaamatta ryhtyä uhkarohkeaan Kekkosen politiikan kriittisen arviointiin?”
Tästä maamme ylimmän poliittisen johdon ja sille kuuliaisen median vainoharhaisesta pelkotilasta Rautkallio on saanut tutkijana nauttia vuosikymmenet. Hän koki olevansa lainsuojaton, koska ei voinut vedota lupa-asioissa mihinkään ulkopuoliseen tahoon. Tutkimuslupapyyntöihin ei edes vastattu. Rautkallio mainitsee Valtionarkiston ja ulkoministeriöiden silloisten tiedonpanttaajien nimiä ja heidän menetelmiään. Vielä tänä päivänäkin Rautkallio koetaan omaa menneisyytemme hyssyttelevää hautarauhaa häiritsevänä tutkijana.
Suomi esteli oma-aloitteisesti, vaikka Venäjän lupa olisi saatu
Suomalaisille johtaville poliitikoille itäisten arkistojen avautuminen oli kauhistus. Suomen vierailullaan heinäkuussa 1992 Boris Jeltsin vihjaisi, että Venäjän arkistohallinto olisi ollut laajemminkin avaamaan YYA-kauden asiakirjoja. Ilmeisesti Jeltsin odotti suomalaisten tervehtivän innokkaasti hänen tarjoustaan, mutta ”eräät Suomen hallitukseen kuuluvat henkilöt” (Venäjän arkistohallinnon johtaja Rudolf Pihoian lausuma) olivat esittäneet rajoituksia.
Tuolloin Rautkallio työskenteli NKP:n uudemmassa pääarkistossa Iljininkadulla ainoana suomalaisena tutkijana. Hänen mukaansa Suomen valtiojohdon mielestä oli välttämätöntä tutkia etukäteen NKP:n Suomi papereita ennen kuin ne annettaisiin vapaasti tutkijoiden käyttöön!
Rautkallion todistusta lukiessa tulee epäilleeksi, että Suomi on oman – kenties häpeällisen – historiansa peittelyssä tullut toimineeksi suorastaan merkillisen aktiivisesti. Olihan ylimmälle valtiojohdolle tavattoman kiusallista jopa presidentti J. K. Paasikiven päiväkirjojen julkistaminen – vielä Mauno Koiviston valtakaudella.
Vielä neljä vuotta edellä mainitun valtiovierailun jälkeen 1996 Boris Jeltsin pyysi suomalaisilta anteeksi maan toimintaa, mutta Suomessa ei tunnuttu silloinkaan ymmärrettävän, mistä Venäjän presidentti puhui.
Rautkallion tiivis muistelus sisältää useita käsittämättömiä todistuksia suomettuneen Suomen poliitikkojen todellisista ja kuvitteellisista peloista. Asioiden penkominen koettiin niin harmilliseksi, että yksi käsittämättömyys yli muiden tai niiden rinnalla oli tutkija Juhani Suomen ”yhden miehen oikeus” (Martti Häikiön käyttämä ilmaisu) valtiollisten aineistojen tutkimiseen. Sellaista vuosia vallinnutta käytäntöä ei ollut missään demokraattisesti hallitussa maassa, Suomessa kyllä.