Kun suomalaisen suunnittelun ja rakentamisen sisäpiirit pääsevät kertomaan itsestään, lievänkin kritiikin kuuleminen on silkka mahdottomuus. Ja kun konklaavin yhtenä maineen vartijana on Alvar Aalto -säätiö, lopputulos on kuin H.C. Andersenin sadusta ”Keisarin uudet vaatteet”. Uutta on pykätty ja pykätään yhä kuin paniikissa, hätäisesti ja liian usein puutteellisella osaamisella.
Rakennustietosäätiö esittelee suomalaista osaamista: niin suunnittelua kuin rakentamista. Kaiken keskellä kohoaa pyhimyksen lailla hänen korkeutensa Arkkitehti. Ja arkkitehtiemme yläpuolelle asettuu Alvar Aalto juuri samalla tavalla kuin Jean Sibelius oman taiteen alansa pyhimyksenä. Näistä kahdesta Sibelius oli kriittisempi, tuhosi jopa omia taideteoksiaan tai kieltäytyi jatkamasta, kun usko laatuun hiipui.
Molempien luomisen parasta kautta yhdisti ainakin yksi: alkoholin käyttö yli nykyisten viranomaissuositusten.
Mutta varsinaisessa syntyprosessissa vallitsi huikea ero. Se missä Sibelius loi teoksensa yksin alusta loppuun, siinä arkkitehdillä oli turvanaan oma toimistonsa ja sen kuuliaiset, pelastavat alaiset. Kahden eri ammattikunnan välillä vallitsisi siis täydellinen luomistyön vastakohta. Kunnia kuitenkin ropisi sankaruudesta aina yhdelle, palvotulle, yhdellä erolla: huono sävellys unohdettiin, eikä siihen sen koommin törmätty, mutta karmea arkkitehtuuri: se on silmiemme edessä aina.
Pikku juttu: Stalinin pommitukset
Komeita rakennustöitä esittelevät kuvat valehtelevat enemmän kuin tuhat sanaa. Suomalainen suunnittelu markkinoi itseään niin kotimaassa kuin maailmalla, mutta varsinaiseen itsekritiikkiin ryhdytään tuskin koskaan.
Aivan liian harvoin komeita projekteja esittelevät raportit kertovat vastoinkäymisistä ja suoranaisista virheistä, jotka koituvat kansalaisten siedettäviksi.
Varsin usein pannukakkua kuvaillaan ”ennakkoluulottomaksi, keskustelua herättäneeksi luomukseksi”, josta aikoinaan käyty polemiikki on sittemmin vaimennut. Triviaali esimerkki on Ateneum, jota aikanaan vastustettiin.
Lohdutuksen sanoja saa betonirakennelma nimeltä Merihaka, sitäkin kirjassa mairitellaan kertomalla, että kyllä asukkkaat sanovat siinä viihtyvänsä. Menkääpä käymää pimeään aikaan Merihaan alitse kulkevalle kadulle tai sen parkkiluolastoihin. Huomaatte että siellä asu todella rohkeaa väkeä.
Suomalainen rakennettu ympäristö koki karmeita 1960- ja 70-luvuilla.
Kaupunki- ja kyläsuunnittelijoiden aikaansaannoksia ihmetellessä moni onkin todennut, etteivät Stalinin terroripommitukset vuonna 1944 lähestulkoonkaan pyrkineet saati päässeet samaan tuhoon.
Taloudellinen nousukausi johti purkamisen ja rakentamisen kierteeseen, jossa kiire voitti järjenkäytön. Moni kylä ja kauppala menetti omaleimaisuutensa, kun sen keskusta tuhottiin ja tilalle rakennettiin talot pankeille ja vakuutusyhtiöille. Helsingin Sanomat julkaisi aikanaan hienon yhteenvedon tuhotusta Helsingistä ja siitä mitä purettujen talojen tilalle pykättiin.
Arkkitehti tai rakentaja: pyydä joskus anteeksi?
Suureksi arkkitehdiksi pääsy ei ole suinkaan nöyrää puuhastelua.
Kuuluisuus vaatii sensaation herättämisen taitoa, rohkeita, käsittämättömiäkin ehdotusten tekemisiä. Alvar Aallon kohdalla sellaisia olivat ns. Enson pääkonttori Katajanokan kannakseen, Uspenskin katedraalin eteen marmorilaatikko sekä Finlandia-talo, jonka akustiikka ja ulkokuoren materiaali osoittautuivat täydeksi sudeksi. Voisiko arkkitehti milloinkaan kieltäytyä?
Nero ei suostunut kuuntelemaan kritiikkiä. Sensaation ja kuuluisuuden hinta oli tuhota maisema, palkinto tulee samasta: kuinka rohkeaa vaikka vastustettiin. Toteutuneen rakennuksen vastustajat jäävät historiaan hävinneinä, vaikka joskus vastustaminen palkitaankin.
Kansallis-Osake-Pankki ylpeili historiansa viimeiset vuodet pelastaneensa nykyisen hotelli Kämpin. Todellisuudessa Kämpin ulkokuoren pelastivat ne hankalat, äänekkäät rakennuksen purkamista vastustaneet, yhtenä kirjailija Aarni Krohn. Olisi hirvittävää ironiaa nähdä, miltä Esplanadi nyt näyttäisi, jos paikalle olisi noussut 1960-luvun ”aikaansa ilmentävä” arkkitehtoninen luomus.
Kaunista hyvä katsella
Tervettä ja toimivaa rakennusta on mieluista katsella ja sen käyttäjiä kuunnella. Rakentamisen ja sen suunnittelun laatuun kiinnitetään liian vähän huomiota. Tekijät selviävät ilmeisesti helpolla, kun on varaa laiminlyönteihin ja vastuun pakoiluun. Siksipä erityistä kehua tulisi kohdistaa kohteisiin, jotka ovat onnistuneita.
Aika kultaa. Joskus hankaliakin vaiheita kohdanneet rakennusprojektit jäävät käyttöömme testattuina ja korjattuina, murheet unohtuvat.
Rakennustietosäätiö on koonnut kymmenittäin uljaita suomalaisen rakennustaiteen luomuksia komeiksi kuviksi ja asiantuntijoiden kertomuksin höystettyinä.
Siksipä missä tahansa kuljetkin, tarkkaile rakennettua ympäristöä yläpuolellasi. Vierelläsi kohoaa hienoja taloja, tyylilajeja menneiltä vuosikymmeniltä, joskus jopa vuosisadoilta. Niitä voimme ylpeydellä esitellä vaikka ulkomaitakin myöten, mutta syytä suureen nöyryyteen on.
Jos tuore puutalo tihkuu vettä, tasakatto vuotaa, nuoretkin julkiset rakennukset ovat sisäilman suhteen käyttökelvottomia, siihen me itse olemme syypäitä.
Mistä löytyvät maamme kauneimmat rakennukset? Ehdotuksiani olkoot: Turun Ylösnousemuksen kappeli, Töölön kirjasto, Eduskuntatalo, vanhat kivikirkot. Ja kauheimmat: OP:n pääkonttori Vallilassa, Kuopion torin ”Savojet” (muistuttaa Finnjet-laivaa), tulossa oleva Kruunuvuoren silta, Enson pääkonttori ja sen rinnalle tulleet jatkeet.
Rakennetun Suomen tarina. toimittanut Harri Hautajärvi. Rakennustieto Oy 2018.