Jääkäri ja kenraali Kurt Martti Wallenius (1893-1984) on kieltämättä ollut Suomen haukutuin kenraali, joka nautti sekä myönteistä että kielteistä julkisuutta yli kohtuuden. Walleniuksesta elämänkerran tehnyt tohtori Lasse Laaksonen tietää, mistä puhuu. Hän julkaisu muutama vuosi sitten melkoisia paljastuksia tutkimuksessaan Viina, hermot ja rangaistukset, sotilasylijohdon henkilökohtaiset ongelmat 1918-1945.
Kyse on todellisesta tyypistä, rämäpäästä, joka ei tuntunut kunnioittavan viimekädessä ketään. Kohteliaita ja armoakin anelevia kirjeitä hän laati tuntiessaan, että edessä oli kuin kivimuuri. Mutta kun kärsivällisyys petti, hän sananmukaisesti räjähti, eikä tuntunut osaavan hillitä itseään. Kirja tunkeutuu Walleniuksen ”pään sisään” kuvaillen tämän ajatuksia niin sodassa kuin rauhassa, julkisessa ja yksityisessä.
Wallenius ehti sotia Saksan rintamilla 1. maailmansodan aikana, sen jälkeen seikkaili joukkoineen Petsamon suunnalla ja osallistui Japanin-Kiinan sotaan tarkkailijana. Kielitaitoisena häntä tarvittiin suomalaispäättäjien mukana tuoreen Kansainliiton neuvonpidoissa.
Pelkosenniemellä hänen joukkonsa saavuttivat talvisodassa ensimmäisen mottisodankäynnillä sovelletun voiton. Se rauhoitti vihollisen hyökkäysintoa ja antoi mahdollisuuden siirtää suomalaisjoukkoja etelämmille ongelma-alueille. Tuota voittoa ylin sodanjohto vähätteli, taisi olla ”väärin sammutettu”.
Koska kenraalimme ei ollut luonteeltaan vaatimaton, hän osasi ottaa saavutuksistaan hyödyn irti. Kansainvälinen media kuunteli mielissään seikkailukertomuksia ja kävi taistelupaikoilla. Näitä vierailuja Wallenius järjesteli omin päin Mikkelin päämajan harmiksi. Rovaniemen Pohjanhovin ravintolailtoja hän järjesteli ulkomaisille vierailleen itse lupaa kysymättä.
Mikkelissä yritettiin jopa halveksien vähätellä kenraalin uhoa esimerkiksi moittimalla valokuvia suomalaissotilaista lumipuvuissa sotasalaisuuden paljastamiseksi. Aivan kuin vihollinen ei olisi tuntenut valkoisen vaatteen merkitystä lumisessa maastossa jo ennestään.
Jussi Niinistön lohkaisu oikeassa: humalaväen hairahdus?
Kun sotilas nimitetään 36-vuotiaana kenraaliksi, hän on ihan varmasti saavuttanut mainetta ja kunnostautunut. Nousiko päähän? 1920- ja 1930-luvuilla Wallenius alkoi kyllästyä poliitikkojemme saamattomuuteen, hänestä tuli demokraattisen tasavaltamme inhoaja, suuntana oli äärioikeisto.
Walleniuksen uran suuri kolari tapahtui syksyllä 1930. Kaikki alkoi Sortavalan seurahuoneen viinaisista illanistujaisista, jossa koolla ollut humalainen äärioikeistolainen joukkio ideoi kyyditä Suomen tasavallan ensimmäinen presidentti itärajalle. Ehdotus lähti Helsingin suuntaan illan ja yön aikana, ja K. J. Ståhlberg kaapattiin vaimoineen.
Käskyä siihen Wallenius ei antanut. Alkoi paljon julkisuutta herättänyt sieppausdraama, joka onneksi päättyi onnellisesti. Pari saapui Joensuusta Helsinkiin ja sai sankarivastaanoton. Wallenius Sortavalassa mukana olleena joutui kuulusteluihin, sai syytteen ja joutui pitkäksi ajaksi tutkintovankeuteen. Vaikka hänet lopulta vapautettiin, hän oli episodin takia merkitty mies. Ihme oli, että hän silti sai osoittaa vielä taitonsa talvisodassa.
Menestys kelpasi, mies ei
Kenraali Wallenius tuli moneen kertaan, uudelleen ja uudelleen häirinneeksi armeijamme korkeinta johtoa ajoittain vulgaarilla kielenkäytöllään, alkoholin vaikutuksen alaisena ja epäkunnioittavaa käytöstä viljelevänä.
Salonkeihin ja sivistelevään sipsutteluun mieltynyttä marsalkka C. G. E. Mannerheimia puistatti moinen rahvaanomaisuus. Tämä vierasti metsissä liikkumaan ja yöpymään kaikissa oloissa karaistunutta alaistaan, joka kiusasi esimiehiään haastamalla nämä pitkiin retkiin kovissa talvisissa olosuhteissa ja esiintyi mielellään villapuserossa puukko vyöllä.
Wallenius oli omaksunut oppinsa Berliinissä, hän sovelsi taitojaan suomalaisessa korvessa Lapissa kokemansa perustalta. Jääkärisuomalaisen ja venäläissaksalaisen ajattelun eroja hän kuvasi: ”Kääpiökansan yksilöt vastaan suurvallan massat, kaarrostus vastaan rintamahyökkäys, talvisota vastaan kesäsota, metsät vastaan lakeudet”.
Lasse Laaksonen nimeää Walleniuksen Suomen tasavallan kenraalien antisankariksi:
”Suomalaisten venäjänupseerien varhaisnuoruuden karut kasvatuskokemukset heijastuivat monien kohdalla myöhemmin vaikeuksina luoda luottamuksellisia ja luontevia suhteita alaisiinsa, varsinkaan jääkäreihin. Mannerheimin kohdalla tämä näkyi äärimmäisyyksiin asti viedyllä kontrollina, hän epäili kaikkia ja kaikkea”.
Kun kenraalin epäkunnioittava käytös korkeinta johtoa kohtaan tiedettiin, lähialaiset silti liki palvoivat ronskia esimiestään. Vuonna 1929 tästä yleisesikunnan päälliköstä laulettiin:
”Päällikkömme Wallenius on miesten mies oiva,
Paitsi meidän, ulkomaalaistenkin jumaloima…
Vaikka salongissa liikkuu, veri Lappiin vetää,
Siellä erämiesten lailla, rakovalkeel´ lepää,
Heiju, reiju, reijurallallei, parta pitkänä vaan.”
Sotilasuran päätös ei ollut kunniakas, ja siinä oli koston makua. Kun talvisodan rintama Viipurinlahdella helmikuun lopussa oli romahtamassa, Wallenius äkkinimitettiin pelastamaan rantakaistaleet. Yhtä äkisti hän sai potkut tuosta mahdottomasta tehtävästä annetussa aikataulussa. Kolme päivää kesti komennusta, sen jälkeen kenraalista lopulta tuli päätoiminen kirjoittaja, kommentaattori ja monipuolinen kirjailija.
Lasse Laaksonen: Kynän ja miekan kenraali Wallenius. Docendo 2021.