Eduskunnassakin on kuultu uutuuskäsite ”totuudenjälkeinen aika”. Muun muassa kansanedustaja Paavo Arhinmäki (vas.) on käyttänyt sitä kritisoidessaan maan hallituksen toimia.
Käsite on epämääräinen, mutta antaa lausujastaan sen kuvan, että hän olisi toden, tiedon ja uskon asioiden ymmärryksen viisaammalla puolella. Kun vielä asiaan paneutuneet tutkijat pääsevät erittelemään käsitemaailmaa, asiasta kiinnostunut maallikko on todella kovilla.
Tutkijat Paul-Erik Korvela ja Johanna Vuorelma ovat otsikoineen toimittamansa ja torstaina julkistetun kirjan Puhun niin totta kuin osaan, mikä oli aikoinaan pääministeri Anneli Jäätteenmäen (kesk.) epätoivoinen repliikki eduskunnassa. Tuolloin hänen viimeiset hetkensä pääministerinä olivat käsillä, ja hän selitteli Paavo Lipposen (sd.) ja Yhdysvaltain luottamuksellisten keskustelujen vuotokuvioita.
Kirjan tarkoituksena on todistaa totuuden hämärtyminen poliitikkojen arkikäytössä ja korostaa tutkimustiedon tärkeyttä päätöksenteossa.
Uutuuskäsitteen viralliseksi alullepanijaksi voidaan määritellä Oxford English Dictionary, joka vuonna 2016 valitsi vuoden sanaksi termin ”post truth” eli ”totuuden jälkeinen” kuvastamaan totuuden jälkeisen ajan ja faktojen jälkeisen politiikan väitteitä. Se tarjoaa mainion asenteellisen työvälineen käyttöön, kun haluamme todistaa vaikkapa poliitikkojen puhuvan puuta heinää.
Sanasodankäynnin uudistuote: totuus
”Totuuden jälkeinen” tuo mieleen 1960-luvun, jolloin Yleisradioon alkoi hiipiä tiedotusteoreetikkojen tutkijajoukko, joka myös lanseerasi erinomaisia sanoja omaan käyttöönsä. Niistä ”objektiivisuus” on hyötytekijöiltään erinomainen. Kukapa muu olisi valtakunnassa paremmin tuntenut objektiivisuutta kuin termin lanseeraaja ja käyttäjä. Myös ”indoktrinaatio”, ”sananvapaus”, ”tasa-arvo” jne. ovat palkinneet niitä
viljelleet: he ovat auktorisoineet termien käyttöä ja tulkintaa.
Kirjassa tiedotusvälineiden tavoite – jopa väite – kyvystä toimia puolueettomasti ja totuudenmukaisesti osoitetaan mahdottomaksi. Sanomalehtien puoluesidonnaisuuden väheneminen on puolestaan saattanut luoda harhakuvaa siitä, että lehdillä ei olisi poliittisia mieltymyksiä. Näin tutkijat asettavat itsensä tiedonjakelun yläpuolelle: he toivovat tutkimustiedon voittavan mielipiteet. Kuitenkin: tutkijoillakin on asenteensa, tavoitteensa ja valta tehdä valintoja.
Tulisiko älymystö toimeen ilman Donald Trumpia?
Jos ja kun hyväksymme elävämme ”totuudenjälkeisessä” ajassa, niin mitä aikamme älymystö tarjoaa tilalle? Kirja luettelee eduskunnassa tapahtuneita munauksia ja puheenpätkiä, jotka sisältävät virheitä, lieviä loukkauksia sekä anteeksipyyntöjä.
Kun Aleksander Stubb (kok.) meni sekaisin luvuissaan, heräsi kysymys, montako kertaa jo korjattua virhettä tulee pyytää anteeksi ja kyllin riittävästi. Oppositio piehtaroi munauksen johdosta mielensä pahoittajan tavoin. Oikaisua ei tahdottu hyväksyä, virheestä ilakointi nousi pääasiaksi. Aikuiset käyttäytyivät kuin pikkulapset.
Ajatteleva ihminen pyrkii selvittämään totuuden ja valheen välisen eron. Kyse on myös hyvän ja pahan välisestä yhteenotosta. Tutkijain esimerkit em. taistelusta ovat tuoreita, ja kenties siksi juuri Yhdysvaltain presidentti vie huomion turhan monessa yhteydessä. Muut paljon epädemokraattisimmissa yhteiskunnissa kovakätisesti valtaapitävät pääsevät hyvin vähällä.
Suomalaisenkin älymystön rohkeus on kautta aikojen ollut hämmästyttävän suuri, kun on tehty pesäeroa Richard Nixoniin, Ronald Reaganiin, Bill Clintoniin, isä ja poika Bushiin. Tuossa suhteessa tämäkin tutkijoiden analyysi todesta ja valheesta palvelee politiikan tekoa sekä mieltymyksiä, joita myös jokaisella tieteen tekijällä on.
Paul-Erik Korvela ja Johanna Vuorelma: Puhun niin totta kuin osaan. Docendo 2017.