Vuosikymmenestä toiseen Uusi Suomi koettiin häviäjäksi. Se eli tappion karvas maku toimissaan. Jos tutkailee Jyrki Vesikansan kirjansa loppusivuilla esittämiä vääjäämätöntä lopputulosta kohti kulkevia kehityskäyriä, jälkiviisas toteaa: US:n kohtalo olisi tullut ymmärtää jo aikaisemmin.
Urhoollisesti suomalainen oikeistolainen liike-elämä ja sen ruhtinaat olivat lehtensä takana. Vesikansa kuvailee seikkaperäisesti päättäväisyyden, toivon ja epätoivon ristiaallokkoa. Helsingin Sanomat oli mediakonsernina monessa edellä samalla, kun Uuden Suomen suuromistajat satsasivat voimavaroja tiedotusvälineensä hengissä pitämiseen kuin Molokin kitaan.
Jätin US:n toimituksen vuoden 1972 lopussa ja siirryin Yhtyneisiin Kuvalehtiin. Sieltä käsin aloin seurata, kuinka Suomen Kuvalehden toimitus laskeskeli Uuden Suomen kärsimyksiä mittatikkuna sadat miljoonat markat. US nähtiin tärkeäksi tiedon jakajaksi sosialismin ja radikalismin torjunnassa, mutta vähitellen kivitalot, kannattamattomat hankinnat, levikin- ja tuloksenlasku – tuhlailukin, kuihduttivat uskoa sekä sisältä että ulkoa.
Kun Rakel Vihuri, liikepankkien suuret Aleksanterit tai Eteläranta julistivat iskevänsä pöytään suuria tukisummiaan, toimitus huokaisi helpotuksesta. Jatkoa oli taas luvassa, mutta kuinka kääntää tappiollinen ja kuihtuva voitolliseksi? Hyvät neuvot olivat arvokkaita, mutta vaikka tarjoajia oli useita ja tulijoita pelastajina kosolti, operaatiot seurasivat ja söivät toinen toisiaan. Suomen kapitalistit eivät loppujen lopuksi uskoneet edes itse lehteensä.
Pentti Poukka: tiukka ja salliva
Kauppalehdestä Uuden Suomen päätoimittajaksi 1964 siirtynyt Pentti Poukka oli alusta pitäen potentiaalinen ongelma lehdelleen. Kauppalehti oli paljastanut Urho Kekkosen lähipiirin järjestelyt ns. Metex-skandaalin yhteydessä. Ne eivät kestäneet päivänvaloa, ja niin UKK ja Poukka ajautuivat krooniseen keskinäiseen vihaan. Suomettuneessa Suomessa se ei tiennyt hyvää.
Toimituksen piirissä Poukka oli kova porvari ja rohkea kokoomuksen oikean siiven tukimies. Hän oli helsinkiläispolitiikassa suuren luokan vaikuttaja, joka ennusteli talousoppineena Tuure Junnilan (kok.) tavoin sosialismin heikkouksia verrattuna markkinatalouteen. Järjestelmien vertailu ei miellyttänyt Tehtaankadun lähetystöä, ei Etelärannan punaisia patruunoita saati hyssyttelevää kokoomusta.
US:n kulttuuriosaston salonkisosialisteja hän katseli aikansa, mutta porvarilehden avarakatseisuus keräsi lukijakunnan vihantunteita. Kulttuuritoimittajien joukkolähtö otti aikansa, mutta Pekka Tarkka osasi käyttää julkisuusoption parhaiten ja ensimmäisenä. Lehden johto ei antanut julkaisulupaa hänen suomentamalleen G. H. von Wrightin laajalle artikkelille, ja niin Tarkka julisti lähtönsä Eino Leinon seuran juhlissa, Kekkosen läsnä ollessa. HS punastui siinä, missä US sinertyi.
Alkoi hidas kulttuuriosaston normalisointi. Poukka kertoi ylipitkän kiistakirjoituksen hylkyperusteeksi sen, että Suomessa toki vallitsi sananvapaus, mutta että US oli poliittinen sanomalehti. US-kulttuuri oli toimittajien maailmankatsomukseltaan kirjava kuin pakanamaan kartta. Kun eräissä juhlissa meille julistettiin: ”Tämä lehti ei kuole koskaan”, muita remakammin riemuitsivat punaisen aatteen ihmiset. Kysyin heikäläiseltä, miksi kestät oloasi kapitalistien lehdessä, vastaus kuului: varaan paikkaa, ettei tilalleni tule mustaa porvaria.
Elo kuin Titanicin takakannella
Koska kyse on Jyrki Vesikansan väitöskirjastaan pelkistämästä historiikista, Satavuotinen lehtisota ei viljele kosolti herkullisia anekdootteja, eikä jakele historian tuomioita yksittäisille, nimetyille tahoille. Teksti on toteavaa, mutta antaa silti kuvan kahden eri toimijan – Uuden Suomen ja Helsingin Sanomien – omistajataustan vastakohtaisuuksista.
Siinä missä HS eli vuosikymmenet yhden suvun ja yhden miehen käskyvallassa, siinä US koki ennen loppuaan pitkän jonon vastaavia päätoimittajia, joista liki kaikki saivat potkut. Tilalle tuli uusi, joka pahimmassa tapauksessa ehdotuksillaan todisti, että edeltäjät olivat olleet oikeassa. Värikkäät liike-elämän mahtihahmot eivät tunteneet alaa, vaikka osasivat kasata tukimiljoonia liittolaisiltaan. Jaakko Lassila oli jees-johtaja, Heikki Tavela kuin tv-ohjelman kauppaneuvos Paukku.
Ohimennen ja pehmeästi Vesikansa kuvaa US-vaivoja. Punainen kulttuuriosasto söi levikkiä siinä, missä vapaa suhtautuminen alkoholiin liuotti osaa toimituksesta. Viimeksi mainitun suhteen 1960- ja 70-luvun asetelma oli helsinkiläisten tiedotusvälineiden riesa: US ja kadun toisella puolella Pressiklubi, HS:n naapurikorttelissa Richards Pub ja Yleisradion Fabianinkadun korttelissa Kellarikrouvi. Esimiesten toteamus: tietää edes, mistä etsiä toimittajaa.
Uskolliset loppuun saakka: kaksi Jyrkiä
Vesikansan varsin pieteetillä kuvailemat henkilökuvat vastaavat monien havaintoja. Kirjavasta joukosta erottuu kaksi avainasemassa ollutta Jyrkiä: Vesikansa ja Jyrki Haikonen. Viimeksi mainittu kantoi jopa lempinimeä ”Järki-Jyrki”, tyynen harkintakykynsä perusteella. Miten kuumana pää välillä kävi, se ei tutkimuksesta käy ilmi. Arto Tuomisen onnistuminen Kauppalehden suhteen oli ihme, mutta toisaalta turha tuhlailu tuli kalliiksi.
Keinot levikinkasvattamisen ideoinneissa olivat väliin harkittuja, väliin poukkoilevia. Kaukaa ylhäältä katselevien satraappien nyökkäykset antoivat uusille ideanikkareille valtuuksia, jotka saattoivat äkkiä kuihtua riitelyksi.
Toimitus ja myyntykit elivät kuin eri planeetoilla. Joskus ratkaisevissa johtotehtävissä oli markkinaguru, jonka prosenttilaskennan osaaminen osoittautui pitkän miinuksen arvoiseksi. US:n kuoleman hetkellä Vesikansa jakoi 89:lle alaiselleen viimeisen kirjeen, jokaiselle kahden kesken. Vahinko, ettei Nykypäivä saanut lupaa käyttää Uusi Suomi –nimeä.
Jyrki Vesikansa: Satavuotinen lehtisota. Uuden Suomen ja Helsingin Sanomain keskinäinen kilpailu 1889-1991. Readme 2021.